Tulosta sivuArtikkelit

unnamed-2
IC-98, Khronoksen talo, 2016–3016.

Khronoksen talo – ekologinen kannanotto vai romanttinen lavastus?


 

Nykytaide voi parhaimmillaan asettaa yleisön asemaan, jossa omien ennakkoluulojen murtuminen ja oivaltaminen tarjoavat kokonaisvaltaisen elämyksen ja sen myötä näkökulman muutoksen. Turkulaisen taiteilijakaksikon IC-98:n Khronoksen talo -projekti on pysäyttänyt ajattelemaan taiteen, luonnon ja ihmisen välisiä yhteyksiä, mutta samalla myös taiteen etiikkaa. Oma taustani nykytaiteen ja rakennusperinteen ystävänä sekä museoammattilaisena johti teoksen kohdalla kriittiseen kysymykseen: voiko vanhan rakennusperinnön antaa tuhoutua osana taideteosta ja suurempaa käsitteellistä prosessia, jonka lähtökohdat ovat museaalisesti arveluttavia, mutta päämäärät taiteellisesti, ekologisesti ja poliittisesti kunnianhimoisia?

 

Kaikki lähti ajan museoimisesta


IC-98 eli kuvataiteilijat Visa Suonpää ja Patrik Söderlund valittiin 2016 Lönnströmin taidemuseon ensimmäisen taideprojektin toteuttajaksi. Khronoksen talo -nimellä kulkeva projekti sai samalla 100 000 euron rahoituksen. IC-98 oli jo 1990-luvulta lähtien etsinyt sopivaa tilaisuutta toteuttaa konsepti, jossa luonto saisi vähitellen vallata ihmisen rakentaman alueen takaisin. Alkuperäisenä ideana oli ajan kulun museoiminen, mutta tästä muodostui työn edetessä ainoastaan yksi taso osaksi laajempaa yhteiskunnallista prosessia. Khronoksen talo liittyy kiinteästi taiteilijaryhmän aiempiin pyrkimyksiin luoda teoksistaan ja projekteistaan monitulkintaisia välineitä, joissa yhdistyvät filosofia, ekologia, poliittisuus ja yhteiskunnalliset rakenteet.


Taiteilijat etsivät viime vuoden aikana sopivaa kohdetta Khronoksen talo -projektia varten. Tarkoituksena oli löytää kiinteistö, joka voitaisiin aidata ja jättää ajan hampaan armoille tuhanneksi vuodeksi. Samalla luonto saisi ottaa alueen täysin haltuunsa. Suonpään ja Söderlundin mukaan ehdokkaita oli useampia, mutta jotkin niistä olivat toteutuksen kannalta ongelmallisia: eräässä kiinteistössä teoksen ympärille suunniteltu aita olisi tuhonnut ympäristöarvoja, toinen kohde oli taas liian hyvässä kunnossa ja odotti ajan jumalan sijasta paremminkin inhimillisiä asukkaita jatkamaan talon elämää. Päivölän tila Pöytyällä tuntui heti oikealta: rakennukset pihapiireineen muodostivat luontaisesti rajautuvan saarekkeen keskelle peltoaukeaa, pihapiirin kasvillisuus oli monimuotoista ja päärakennuksen lattialle olivat muurahaiset tehneet kulkuväylänsä.


Itse teos oli kuitenkin jo syntynyt ennen kuin sopiva kiinteistö oli löytynyt. Ajatusprosessi oli lähtenyt käsitteellisellä tasolla liikkeelle, kun idea Khronoksen talosta oli kirjoitettu suunnitelmaksi ja julkaistu yleisölle. Kontekstiltaan Khronoksen talo liittyy läheisesti muihin pitkän aikavälin ajattelun projekteihin kuten esimerkiksi The Long Now Foundationin 10 000 vuoden kelloon tai John Cagen As Slow as Possible -sävellykseen. Tarkoituksena on ollut luoda konkreettinen tarina, joka johdattaa ihmiset katsomaan horisonttia pidemmälle, kyseenalaistamaan ja miettimään elämäänsä ja ympäristöään uudessa mittakaavassa. Mitä tapahtuu sen jälkeen, kun meitä ei enää ole, sadan tai tuhannen vuoden päästä? Miten nyt tehtävät päätökset tai niistä luopuminen vaikuttavat tulevaisuuteen?


Aluksi tutkittiin tontti


Suonpää ja Söderlund halusivat ensimmäiseksi kartoittaa ostamansa tilan huolellisesti. He kutsuivat geologi ja arkeologi Jussi Kinnusen sekä maantieteilijä ja luontokartoittajaopiskelija Jyrki Lehtisen tekemään alueelle maaperätutkimuksen, maisemahistoriallisen ja luontokartoituksen. Samalla tontti laserkeilattiin, minkä pohjalta alueesta luotiin kolmiulotteinen digitaalinen mallinnus. Erityisesti luontokartoitus on tärkeä, koska sen perusteella saatiin laaja tietopohja ja kokonaisnäkemys tämän tontin ja minkä tahansa satunnaisestikin valitun alueen luonnon monimuotoisuudesta. Pihapiirin luonnonkasvit ja istutukset kartoitettiin. Samalla tehtiin kevyt rakennushistoriaselvitys tontilla sijaitsevista rakennuksista. Myös rakennusten sisätilat inventoitiin. Kaiken tämän taustalla on ollut ajatus tuottaa tontista kokemuksellinen dokumentaatio, jonka pohjalta projektia voidaan tulevaisuudessa laajentaa pelilliseen muotoon, jossa yleisö voi internetin ja virtuaalilasien välityksellä kokea koko ympäristön monimuotoisuuden ja saada samalla tietoa esimerkiksi yksittäisistä kasveista. Teos etenee näin tulevaisuudessakin monella eri tasolla.


unnamed-1

 

Pihapiiristä suojelualueeksi?


Syksyllä 2016 taiteilijat lahjoittivat tilan Pöytyän kunnalle muun muassa sillä edellytyksellä, että uusi omistaja hakee kohteelle luonnonsuojelu- ja rakennussuojelukohteen statusta. Suojelukohteeksi hyväksyminen olisi taiteilijoiden mukaan edellytys sille, että Khronoksen talon koskemattomuus olisi tulevaisuudessakin turvattu. Esimerkiksi rakennusten suojelu on taiteilijoille kuitenkin lähinnä tekninen väline, jolla on tarkoitus estää aidattuun alueeseen kajoaminen. Projektin lupamenettelyt, virkamieslausunnot, suojeluhakemukset ja päätökset kuuluvat kiinteästi osaksi teoksen rakennetta, olivat niiden tulokset sitten mitä tahansa. Prosessin aikana dokumentoidaan teoksen yhtymäkohdat yhteiskunnallisen päätöksenteon kanssa sekä päätöksenteon perusteet ja ajallinen perspektiivi.


Khronoksen talon nimittämisestä suojelukohteeksi päättää ensi vaiheessa Varsinais-Suomen ELY-keskus, minkä jälkeen ympäristöministeriö vahvistaa tai hylkää päätöksen. Rakennussuojelun osalta Museovirasto antaa sitä ennen lausuntonsa asiaan. Museoviraston kulttuuriympäristön suojelusta vastaava osastonjohtaja Mikko Härö pitää IC-98:n hanketta poikkeuksellisena ja myönteisenä. Jos ja kun anomus tulee virastoon lausunnolle, on edessä mielenkiintoinen keskustelu ja arviointi, mistä Khronoksen talossa on todella kysymys. Lukuisia kiinteistöjä on ennenkin jätetty vaille huoltoa ja ajan hampaan armoille, mutta harvemmin tarkoituksella tai ainakaan julkisesti ääneen ilmaistuna. Härön mukaan Museoviraston on kuitenkin omassa virkamiestyössään seurattava aikaansa ja laajennettava näkökulmaa materiaan keskittyvästä suojelusta aineettoman kulttuuriperinnön suojeluun, jossa tarkasteluun tulevat mukaan muun muassa luonnon ja kulttuurin yhteys, yhteisöllisyyden korostuminen ja kokemuksellinen kulttuuriperintö, jota tämäkin projekti edustaa.


Hanke on Härön mukaan mielenkiintoinen myös rakennuskonservointiin liittyvänä laboratoriona: miten ja missä ajassa puurakennukset tuhoutuvat vailla hoitoa? Entä eettinen puoli, vanhan rakennusperinteen tuhoutuminen tarkoituksella, jota muun muassa jo perustuslain voimalla pyritään ehkäisemään? Olisiko jokin ”arvokkaampi” kohde eri asia? Härö näkee rajanvedon vaikeana, mutta jos kyseessä olisi jo valmiiksi suojeltu kohde olisi heidän kantansa hankkeeseen kielteinen. Tai jos kyseinen Päivölän tila olisi poikkeuksellisen hyvin säilynyt ja harvinainen rintamamiestalotyypin edustaja, voisi hankkeen tukeminen olla vaikeasti perusteltavissa. Rakennusten perimmäinen tarkoitus kuitenkin on, että niitä käytetään. Osana tällaista taideprojektia ne siis olisivat Härön mukaan käytössä, joskaan ei aivan perinteisessä mielessä.


Khronoksen talo ei ole ristiriidaton teos, eikä sen ole tarkoitus ollakaan. Suonpään ja Söderlundin projektin filosofiassa tilan rakennusten antikvaarinen arvo on toissijainen asia. He tunnustavatkin suhtautuvansa antikvaariseen eli säilyttävään historiaan kriittisesti. Taiteilijoiden mukaan luonnonsuojelu on ensisijainen ja kulttuuriympäristön suojelu vasta toissijainen päämäärä.

 

Ei raunioromantikoille


Raunioitumisen prosessi ja luonnon valtaamat ihmisen rakennelmat osana taidetta vievät mielikuvat vahvasti menneille vuosisadoille, Giovanni Battista Piranesin (1720–1778) etsauksiin tai Caspar David Friedrichin (1774–1840) maalauksiin. Suomalaisista nykytaiteilijoista mieleen nousevat esimerkiksi kuvataiteilija Thomas Nyqvistin rauniomaalaukset tai valokuvataiteilija Kai Fagerströmin kuvat eläinten valtaamista autiotaloista. Kyseiset taiteilijat ovat kuvanneet tosin olemassa olevaa tai mielikuvituksellista näkymää, eivätkä osallistuneet rappion edistämiseen aktiivisesti, toisin kuin IC-98 Khronoksen talossa. Miten projekti sitten asettuu raunioromantiikan kontekstiin? Eikö tässä olla luomassa osin keinotekoisesti modernia rauniota romantiikannälkäisille? 


Taiteilijat tunnistavat vaaran. He itse myöntävät, että esimerkiksi Tšernobylin kaltaisista ihmisten hylkäämistä paikoista on tullut suorastaan turistikohteita. Se kertoo halustamme tirkistellä asioita, jotka ovat jollain tasolla epämiellyttäviä tai muistuttavat kuolevaisuudesta. Taiteilijoiden pyrkimys kuitenkin on, että Khronoksen talon konsepti pakottaa ajattelemaan konkreettisen asian eli raunioitumisen sijasta pidemmälle. Teos ei siis ole kohde vaan lähtökohta ajattelulle. Jo tilan ympärille rakennettu aita vähentää alueen esteettisyyttä ja ohjaa kokemusta toiseen suuntaan. Jos katsoja jää piehtaroimaan romantiikan tasolle, hän luopuu samalla teoksen poliittisesta ulottuvuudesta.

 

Keskeneräinen teos


Khronoksen talon ymmärtäminen vaatii perehtymistä sen päämääriin, mikä tekee teoksen kokemisesta hankalan. Taiteilijat viittaavat retoriikassaan selkeästi ekologiseen ja poliittiseen mutta itse teoksen sympaattinen, rapistuva fyysinen hahmo johdattaa ajatukset romantiikkaan. Kumpi poluista vetää helpommin puoleensa? Kohteeksi valittu tila, jonka puinen päärakennus on peräisin 1940-luvun alusta, herättää ainakin minussa huolta luonnon sijasta enemmänkin kyseisten ja samankaltaisten vanhojen rakennusten tulevaisuudesta yleensä. Mutta kertooko tämä enemmän minusta kuin teoksesta? Olisin kuitenkin toivonut kohteen valinnassa syvempää kriittisyyttä myös rahoittajatahon, museon, puolelta. Olisiko toisenlainen, esimerkiksi jo pitkälle valmiiksi raunioitunut, kohde toisaalta vesittänyt Khronoksen talon yhteiskunnallisen kiinnostavuuden koko prosessin näkökulmasta? Vai ovatko taiteilijat kuitenkin huomioineet Päivölän tilan romanttisen potentiaalin ainakin alitajunnassaan?


Mutta teoshan on täysin keskeneräinen, vielä 999 vuotta on jäljellä! Ehkä hetki on turhan aikainen todelliselle kritiikille. Joka tapauksessa jään mielenkiinnolla odottamaan prosessin seuraavia vaiheita, koska ne tuovat uusia näkökulmia teoksen kokemiseen ja ehkä jopa uusia yhteiskunnallisia toimintamalleja ympäristöömme liittyvän päätöksenteon pohjaksi.

 

Ville-Matti Rautjoki

 


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä