Tulosta sivuKritiikit

15.2.2017 16.46

Toisto ja sukupuolet

unnamed-3Virkkaus, neulonta, kirjonta ja oikeat vaatteet rakentavat melkein pelottavan tarkan illuusion maailmasta. Materiaali kuitenkin tiivistää katsojan tajunnan asioiden olemukseen ikään kuin näkisi kaiken ensimmäistä kertaa. Ai tällainenko vessanpytyn rengas oikeastaan onkin?

unnamed-5
Sonja Salomäki: Kirsikankukkia ja sinivuokkoja

Toisto ja sukupuolet

Lankapohjainen taide on nyt täällä

 

Näkyväksi neulottu, Keravan taidemuseo Sinkka, 26.11.­2016–5.3.2017

Minna Haveri, Pehmeä taide, Maahenki, 2016. 118 s.

 

Lankapohjaisesta taiteesta on tullut kuvataiteen eräs lajityyppi, oma tekemisen tapansa, jolla on omista ominaisuuksistaan nousevat omat polttopisteensä. Tämän asian huomaavat ja summaavat hienosti Keravan taidemuseon laaja näyttely ja Minna Haverin tuore kirja Pehmeä taide. Tämä on taidetta, jossa joko kuvataiteen koulutuksen saaneet tai sitten ITE-taiteen myötä myös itseoppineet tekevät tekstiilikäsityötekniikolla epäperinteisiä objekteja. On kyse siis jostakin muusta kuin tekstiilitaiteesta, jolle on omat koulutuslinjansa ja oma taideteollisten työtehtävien alueella muotoutunut moderni perinteensä.

Tilanne on hieman samantapainen kuin valokuvataiteella oli joskus 80-luvulla, silloin syntyi ikään kuin kaksi taidemaailmaa, valokuvataiteen oma ja valokuvaa käyttävien nykytaiteilijoiden.


unnamed-4
Niina Mantsinen, Aies, 2015, 115 × 214cm, tuftaus. Kuva: Samuli Kuittinen.

Jos ajatellaan lankapohjaisten taiteen muotojen pitkää historiaa ihmiskunnassa, niin kyllähän se on abstraktion valtakuntaa. On erilaisia toistuvia ja varioituvia kuvioita, jotka ovat jo itsessään hypnoottisen kiinnostavia. Ison kuvataiteen modernismiin tuo ei sopinut, koska se nimettiin ornamentiikaksi.


Sittemmin lankataide teollistui. Siitä tuli hyvin vaativia tekijöiden masinointeja vaativaksi, kuten vaikkapa ranskan hovin gobeliineissa ja lopulta se aivan konkreettisesti koneellistui. Silloin sen esittämät muodot alkoivat olla kuvataiteen jäljittelyä, kuin maalauksia. Nämä tunnetut, mutta anonyymit seinävaatteet taistelevista metsoista tai neidonryöstöstä.


Onkin mielenkiintoista, että tästä nykyisestä kuvataiteesta, joka käyttää noita ikiaikaisia virkkaamisen, neulomisen ynnä muiden tekniikoita, niin moni sitoutuu juuri näihin jälkimmäisiin, monistamisen, aivan-kuin-matkimisen tekniikkoihin. Efekti, ja sitä kautta taiteellinen iso väite on sen ihme, että joku pystyykin käsityönään, jaksamisellaan, viitsimisellään rakentaa tuollaisen aivan jonkin näköisen. Ehkä perinteinen taideteollisuustaustainen tekstiilitaide on järkähtämättömämmin modernistisen ajattelun päälle rakentunutta, että se saattaa toimia abstraktin ja langan omia ominaisuuksia ”rehellisesti” korostavin keinoin, eikä sekaannu toisenkaltaisena olemiseen, esittävyyteen.


Mutta, nimenomaan tekeminen ja materiaali nousevat mielenkiintoisella tavalla tässä uudessakin taiteessa taideteoksen pääasioiksi, vaikka teos jotakin esittäisikin. Tilannetta voi verrata siihen, että tehdään öljymaalauksen genressä täsmälleen jonkin asian ”näköinen” teos, ilman muuta näkyvää tausta-ajatusta. Pääasiaksi nousee silloin, että kuva on tehty maalaten.

Nykylankataiteessa suurimmin merkitystä luova asia ei myöskään ole ehkä se esitettävä kohde, vaan taiteilijan tekninen valinta – ja mahdollisesti näiden suhde toisiinsa.


Näyttelyssä Niina Mantsisen ryijyt esimerkiksi ovat suoria toisintoja graffitimaalauksista. Niinpä, graffitimaalauksia – pehmeämmässä muodossa. Tästä tulee ainoana ollessaan teoksen vahvin viesti: maskuliiniseen lajiin saadaan feminiinisempi ulottuvuus. On täällä mukana valtaisan suosion saanut Kaija Papun pikkutarkasti yksi yhteen virkattu poliisiautokin vuodelta 2012. Sekin on ”maskuliinisuuden”, laillisen ”väkivallan” väline, pehmennettynä.


unnamed
Kaija Papu, PI541, 2012, virkkaus, 150 × 470 × 175 cm. Kuva: Jarkko Mikkonen.

Kiinnostavin on kuitenkin Liisa Hietanen, joka tekee kopioita ihmisistä, ja aika lailla arkisista asioista: kauppakassista sisältöineen tai kokonaisesta vessasta, kaikkine esineineen. Virkkaus, neulonta, kirjonta ja oikeat vaatteet rakentavat melkein pelottavan tarkan illuusion maailmasta. Materiaali kuitenkin tiivistää katsojan tajunnan asioiden olemukseen ikään kuin näkisi kaiken ensimmäistä kertaa. Ai tällainenko vessanpytyn rengas oikeastaan onkin?


unnamed-3
Liisa Hietanen: Weijo ja Weijo.

Kauppakassi arkisuuden fetissinä on tälle taiteelle aiheena tyypillinen. Minna Soraluoma on tehnyt aiheesta käsitteellisemmän version, hän on leikannut muovipussit langaksi, ja virkannut siitä sitten pienemmän toisinnon aiheesta. Tämä virkkaus ei enää esitä kohdettaan, vaan oikeasti on se, toisessa olomuodossa. Aiheeksi tulee työ, sen määrä ja kyky toistamiseen. Ja, kuinka ollakaan, myös Sonja Salomäki on ottanut aiheekseen poliisiauton valokuvia jäljittelevissä tuftausteoksissaan.


(Lue koko kritiikki Taide-lehdestä 1/17)


Pessi Rautio


Palaa otsikoihin | 0 Kommenttia | Kommentoi


Nimimerkki
Otsikko
Kommentti *
Älä täytä
Tähdellä (*) merkityt kentät ovat pakollisia
Ei kommentteja


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä