Tulosta sivuPääkirjoitus

Sukupuolineutraali taide?

 

Vaaleanpunainen on tyttöjen väri. Tekstiilityöt on tyttöjen töitä. Pojat ovat kiinnostuneita tietokoneista. Näin ajattelevat kaikki, tai ainakin kaikki tietävät, että näin on tapana ajatella. Ajattelu on syvässä. Onhan monessa kielessä jopa kaikki nimisanat luokiteltu feminiinisiin tai maskuliinisiin.


Erilaiset maailmassa olevat, jopa aivan käytännölliset asiat kantavat ihmisten mielissä kytkentöjä erilaisiin ihmismäärityksiin, ehkä erityisesti sukupuoliin liittyviin. Tämän ongelma on, että se haittaa asioiden ymmärtämistä sinällään, haittaa asioiden sujuvaa kulkua – ja haittaa sitä paljonkaivattua kehitystä. Jos jokin asia, tai tekemisen tapa jo ennalta oletetaan joidenkin tietynlaisten alueeksi, jää sen hyödyt ja ilot helposti muilta kokematta. Tietysti on totta sekin, että noita erilaisia asioita eri ryhmät toisinaan myös itse ylläpitävät, ikään kuin identiteettinsä tunnuksina.


Taide, ja ehkä varsinkin kuvataide voisivat nykyisellään olla alueita, joilla tällaisia vakiintumisia vapaasti hämmennettäisiin, tai niiden yleensä kyseenalaistamattomia yhteyksiä ainakin tehtäisiin nähtäväksi. Tässä numerossa annetaan ääni muutamalle näitä sukupuoleen liitettävien lukkiutumien purkamista työssään edistävälle taiteilijalle – feministille. Moni heistä ei kieltäydy käyttämästä stereotyyppisiksi katsottavia asioista, vaan he ikään kuin niitä edelleen työstämällä, korostamalla, uudelleen katsomalla saavat asennetta niihin muuttumaan. Tässä lehdessä käydään myös näyttelyssä jossa käytännössä kaikki taiteilijat ovat naisia, näyttely kun esittää tekstiilipohjaista taidetta. Pohditaan muuten sitäkin, kuinka tavattoman usein kuvataiteilijoita teatterin lavalla esitettäessä teemana on sukupuolisuus.


Sukupuolittuneisuuden valtavuuden tajuaminen, ja kuvataiteen osa siinä, voi tulla ennenkokemattoman tärkeäksi nyt kun niin ”sivistyneessä maailmassa” kuin ”kehitysmaissakin” ovat nousussa poliittiset hegemoniat, jotka enemmän tai vähemmän ajavat vastakohtien korostamista ja karsinoissa pysymistä. Voi olla, että aletaan kannustaa sukupuolittunutta yhteiskunnallista (ja taiteellista) työnjakoa. Mutta huono on sekin, että oletetaan että on vaikkapa ”hyviä” kulttuurin muotoja, joissa ei tällaisia hankalia kysymyksiä tarvitse käsitellä, koska ne ovat jotenkin jo valmiiksi assosiaatioiltaan ja käytännöiltään neutraaleja – ilman, että niitä sellaisiksi pitäisi pyrkiä aktiivisesti tekemään.


On syytä tajuta, että taiteen maailma itsekään ei ole mitenkään vapaa. Voi vaikka pohtia, kuinka monta elektronista musiikkia tekevää naista on? Ja olisiko tilanne erilainen, jos heitä olisi enemmän? Pojathan kun ”luonnostaan” ovat kiinnostuneita tietokoneista.

 

Pessi Rautio


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä