Tulosta sivuOllako vai eikö olla maalaus?


-10
Maija Luutonen, Patch, 2018, osa installaatiota. Kuva: Kansallisgalleria / Petri Virtanen.

Ollako vai eikö olla maalaus?

 

Alkukeväästä tulee hetken ajan ajatelleeksi, että maalaustaide on yhä edelleenkin oikeastaan yhtä kuin kuvataide.

Taidemaalariliitto on järjestänyt aina varhain keväällä, jo vuodesta 1990, Helsingin Kaapelitehtaalla teosvälitystilaisuuden, jonne kukin liiton jäsenistä saa tuoda kolme teostaan myytäväksi.


Tämä reilun viikon kestävä tilaisuus taitaa olla Suomen ihan suurimpia kuvataidetapahtumia, jos niitä tuiki tärkeitä numeroita katsotaan: reilusti yli 2 000 kävijää keskimäärin joka päivä, mikä tarkoittaa, että uusi näyttelyvieras astuu ovesta sisään joka kymmenes sekunti.


Vaikka taiteenlajien rajojen hälvenemisestä on puhuttu jo ainakin yli kolmekymmentä vuotta, niin edelleenkin Suomen kuvataiteilijat ovat ryhmittyneet erilaisten teknisten esittämistapojen mukaisiin liittoihin. Ja Taidemaalariliitto on näistä ylivoimaisesti suurin. Liiton jäsenistä Kaapelitehtaan näyttelyssä oli edustettuna 1 700 työllään töillään noin 600 taiteilijaa.


-7
Teemu Korpela, Deposition 2017 III, 2017, öljy- ja alkydimaali paperille ja kankaalle. Kuva: Jari Nieminen.

Ja Kaapelitehtaan lattiasta metrien korkeuteen ulottuvilla seinillä olevat teokset ovat lähes sataprosenttisesti perinteisiä maalauksia ainakin esineinä: litteille pinnoille, useimmiten vieläpä kiilakehyksille pingotetuille kangaspohjille, levitettyä maalia. Näitä myös ostetaan. Varsinkin tapahtuman ensimmäisenä viikonloppuna ihmiset jonottavat päästäkseen maksamaan. Suurelle osalle ihmisistä maalaus tuntuu olevan kuvataiteen synonyymi. Nämä maalaukset eivät ulkoisella hahmollaan ’kyseenalaista’ tai ’uudista’ maalauksen olemusta, ne eivät ole kiinnostuneita lajirajojen ylityksistä, eivät siis tee sitä, mitä nyt kuvataiteen älykkötasolla, avantgarden kärjessä melkeinpä oletetaan.


Maalaushan on kumminkin nähty historiansa aikana aina olleen kuvataiteen muutosten kärjessä, ihan viime vuosikymmeniin saakka. Itse asiassa käytännössä koko taidehistoria on pitkään kirjoitettu juuri maalaustaiteen ’innovaatioiden’ ja muutosten kautta. Taidetta, ja koko visuaalista hahmotuskykyämme, järisyttäviä tapahtumia olivat niin luolamaalaus, öljyvärin käyttöönotto tai maisemamaalauksen keksiminen, siinä missä impressionismi tai suprematismi.


Nyt taiteen kohut ja paradigman muutokset ovat muun näköisen taiteen alaisia, kenties kuitenkin toisinaan juuri etäisessä suhteessa irtiottoon maalaustaiteen tavattoman painokkaasta ja siksi ehkä ylittämättömästä historiasta. Nyt itse maalaustaiteen, siellä pellavakankaan reunojen sisällä kehittyy vain erilaisia tapoja maalata, erilaisia ilmaisun variaatioita, ilman suurempaa vallankumouksellisuuden auraa.


Viime vuosikymmeninä toistunut puhe tai kirjoitus ”maalauksen kuolemasta” liittynee juuri tähän erilaisten välineiden, kuten installaation, käsitteellisyyden, videotaiteen yms. siirtymisestä kuvataiteen sekä akateemisimpaan että avantgardistisimpaan keskiöön, sekä kamppailuun käsitteiden, teorioiden ja koko kuvataiteen pyrkimysten määrittämisestä. Täällä silkka maalaustaide ei ole korkeinta valuuttaa. Tekemisen, katsomisen – ja ostamisen käytännöissä maalaus puolestaan ei näytä Kaapelitehtaan esimerkin myötä olevan mitenkään kuolonkouristuksissa. Ja kun katsotaan taidekaupan toista ääripäätä, kalleimpia nykytaiteen hintanoteerauksia, kyllä ne maalauksia ovat. Kalleimmasta osasta nykymaalauksia on tullut spekuloinnin välineitä, oligarkkien ja häikäilemättömimpien ’kansainvälisten liikemiesten* itsekorostuksen apuneuvoja par excellence. Nämä hirvittävät nousukasmaiset moukat eivät saata ymmärtää mistä taiteessa todella on kysymys.


Osittain tästä syystä ns. korkeimmassa taideilmapiirissä merkittävintä ja älyllisimmillään keskustelevinta näyttelyä tai vaikkapa kansainvälisen huipputaiteilijan mainetta lienee aina vain vaikeampaa tehdä pelkillä maalauksilla. Maalaus on muotona aina niin lähellä taloudellisen korruptoitumisen vaaraa. Maalauksen on vähintäänkin syytä näyttää olevansa tietoinen omista rajoitteistaan, kenties vastustamalla omia tyyppiominaisuuksiaan, ehkä sen on jopa syytä vähätellä omaa vetoavuuttaan, helppouttaan.


(lue koko artikkeli ja paljon lisää maalaustaiteesta Taide-lehdestä 2/18)


Pessi Rautio

 

Taidemaalariliiton teosvälitystilaisuus, Kaapelitehdas, 10 .–18.3.2018

8. Turku Biennaali, Aboa Vetus Ars Nova, 17.11.2017–8.4.2018

Maija Luutonen, Patch, Studio K, Kiasma, Helsinki, 9 .2.–29.7.2018

Opettajia ja oppilaita, Exhibition Laboratory, Helsinki, 12.1.–4.2.2018 jossa 25.1. pidettiin keskustelutilaisuus maalaustaiteesta Kuvataideakatemian piirissä eri aikoina. Markus Konttisen ja Anna Tuorin moderoimassa keskustelussa olivat mukana maalaustaiteen opiskelija Tuuli Kerätär ja taidemaalarit Jukka Korkeila ja Aki Turunen.