Tulosta sivuPääkirjoitus

Katoava ja löytyvä

 

Katoavaksi taiteeksi ajatellaan usein kesänäyttelyissä näkyviä ympäristötaiteen kaltaisia teoksia, jotka ovat esillä näyttelyn ajan, tai kenties vähän pitempään, mutta kuitenkin pikku hiljaa maatuvat ja mukautuvat ympäristöönsä.


Taide voi kyllä kadota muutenkin kuin taiteilijan päätöksellä ja luonnonlakien avustuksella. Kokonainen taiteen ajanjakso erilaisine pyrkimyksineen saattaa kadota ihmisten tietoisuudesta, jos sitä ei haluta pitää esillä. Näin on vähän käynyt esimerkiksi entisen Itä-Saksan taiteelle, joka on nähty eri syistä hieman kiusallisena katseltavana. Tämä lehden artikkeli kertoo tästä hankauksesta.

Ja vaikka taiteella on yritetty tuoda asioita muistettavaksi ja näkyväksi, kuten vaikkapa tässä lehdessä myös analysoitavilla vuoden 1918 muistomerkeillä, niitäkin on voitu jo ihan aikanaan hävittämällä hävittää, tai niitä on sittemmin mentaalisesti yritetty painaa unohduksen suohon. Julkinenkin taideteos voi tavallaan hävitä, jos sitä ei enää moni huomaa ympäristössään eikä tiedä mihin se liittyy ja se näin unohtuu.


Myös yksittäinen taiteilija, aikanaan ehkä suosittukin, voi ikään kuin kadota – julkisista näyttelyistä, julkisesta huomiosta ja keskustaluista ja siten ihmisten mielistä – ­ihan taiteen suhdanteiden vuoksi.


Taiteella on myös sellainen piirre, että teos ei oikeastaan ole taidetta, ellei sitä julkisesti katsota, ellei sitä ole otettu niin sanotusti taideinstituution piiriin. Näin kesälläkin moni kaivaa esille maalausvälineensä, suuntaa taidekurssille, tai ehkä maalaa jossakin Suomen kuvataiteen päivänä 10.7. järjestettävässä yhteismaalaustapahtumassa. Mutta institutionaalisen taideteorian kannalta kaikki maalaaminen ei ole taidetta, ei, jos sitä tekee harrastaja, eikä sitä esitetä missään taideinstituutioihin laskettavassa paikassa. Teos on taiteena ikään kuin alusta asti kadoksissa.


Mutta jo hyvän aikaa taideinstituutiot, esimerkiksi taidemuseot, ovat hyvin vahvasti nostaneet esille taidetta, joka ei ole aiemmin näkyvillä ollut, kyse on juurikin taidekouluttamattomien tekijöiden teoksista, kutsuttiinpa sitä sitten outsider-taiteeksi, ITE-taiteeksi tai vaikkapa graffitiksi. Tällaista taidetta, joka on alusta asti ollut taiteilijoineen kadoksissa, on varmaankin myös instituutiossa jotenkin palkitsevaa ”löytää”.


Mutta hienoa on myös ”löytää” joka kevät uusia ammattitaiteilijoitakin, taidekoulu-instituutioista valmistuvia.


Ja kun kesä on, ja taidenäyttelyiden kirjo suhteessa instituutioiden määrityksiin on jotenkin rennompi ja laajempi kuin muulloin, niin ehkä myös sen vanhan tutun, mutta kadonneen taiteilijan uudelleen löytyminen on mahdollista.


Pessi Rautio