Tulosta sivuMinne menet tietaide?

Toikka-DSC09113
Antero Toikka, Mega-Omega, 1997, valtatie 1, Turku. Kuva: Timo-Erkki Heino.

Minne menet tietaide?

1990-luku oli tietaiteen huippuaikaa

 

 

Antero Toikan taidetta on monilla Suomen teillä: Kasvukäytävä (2006) nelostiellä Mäntsälässä, Vaeltaja (2000) viitostien ja ysitien liittymässä Kuopiossa sekä Mega-Omega (1997) valtatie 1:llä Turussa. Vuorokaudessa teokset näkee 35 000, 25 000 ja 18 000 automatkailijaa. Kun vuorokausiluvut summataan, niin yhdessä vuodessa saavutetaan monimiljoonaiset katsojaluvut.


”Teokset ovat maamerkkejä. Ne lähenevät arkkitehtuuria. Mittakaava on maiseman, ei ihmisen mittakaava,” kuvaa Toikka töitään. Moottoriteiden varsilla taideteosten on erotuttava kovassakin vauhdissa ja huonollakin säällä. Ne eivät kuitenkaan saa viedä liikaa autoilijoiden huomiota. Muodoiltaan Toikan työt ovat pelkistettyjä geometrisiä kaaria, ympyrän kehiä ja kolmioita. ”Tietaide toimii enemmän herätteenä kuin katseenvangitsijana. Tarkoitus on piristää autoilijoita, ei suistaa rekkaa tieltä.”


Toikan teoksia on joskus mainittu ”kierrätystaiteeksi”. Himmeli kiersi vuosina 1991–1992 ympäri Helsinkiä Rautatientorilta Malminkartanon täyttömäen huipulle ja Salmisaaren hiilikasan päälle. Teräksinen Omega-pallo kiersi vuonna 1993 Uudenmaan kuntia.


Seuraava teos kiertäisi koko Suomen. Toikka esitti idean Tielaitoksen silloiselle pääjohtajalle Jouko Loikkaselle. Tämä innostui ja pani organisaation liikkeelle. Mega-Omegaa kierrätettiin vuosina 1994–1995 kaikissa Suomen tiepiireissä. Kierroksen lopuksi Turun tiepiiri hankki teoksen ja sijoitti sen nykyiselle paikalleen.


”En todellakaan tuntenut itseäni kustannuspaikaksi. Minulle annettiin mieletön mahdollisuus ja tuki teoksen kuljetuksissa ja viestinnässä,” muistelee Toikka: ”Tielaitos halusi profiloitua tämän taideobjektin kautta.”

”TVH on Suomen suurin taiteilija. Senkin töitä on arvosteltava,” totesi runoilija-kriitikko Arto Kytöhonka 1970-luvun alussa. Arvosteltavaa riitti, kun TVH-taiteilija veti teitä brutaalisti halki maiseman.


Arkkitehti Martti I. Jaatinen oli jo vuonna 1967 julkaissut uraauurtavan teoksensa Tie suomalaisessa maisemassa. Teiden suunnittelussa oli otettava huomioon taloudellisuus, turvallisuus ja kauneus, kaikki nämä kolme tekijää. Esteettisesti onnistuneesti maisemaan sovitettu tie on ”elävä, näkemyksen synnyttämä kokonaisteos”, kirjoitti Jaatinen.


Kesti kuitenkin 1980-alkupuolelle asti ennen kuin maisemaan sovittaminen ja esteettisesti onnistuneet tielinjaukset alkoivat saada sijaa tiesuunnittelussa. Seuraava vuosikymmen, 1990-luku, oli tieympäristön taiteen huippuaikaa eri puolilla Suomea.


Dahlberg-Path-of-the-Sun-1-Rajattu
Jonas Dahlberg, The Path of the Sun, 2015, E18, Vaalimaan liittymä, havainnekuva.


Taide tieympäristössä jaetaan usein kahteen ryhmään. Veistokset ja muut yksittäiset taideobjektit luetaan tietaiteeksi. Tie- tai väyläestetiikaksi puolestaan luetaan tien rakenteisiin, esimerkiksi meluesteisiin ja siltapilareihin, integroidut taiteelliset elementit. Teosten rahoittajille jaottelu voi olla tarpeellinen. Tienkäyttäjille jako on keinotekoinen, koska sekä tietaide että väyläestetiikka virittävät esteettisen kokemuksen.


1990-luvun taidehankkeissa aloitteen tekivät usein taiteilijat ja muut kulttuuritahot. He saivat sitten mukaansa kunnat, mahdolliset yrityssponsorit ja Tielaitoksen.

Länsiväylää suunniteltaessa kuvanveistäjä Hannu Siren esitti Uudenmaan tiepiirille, että  Otaniemen liittymän kallioleikkaus louhittaisiin ympäristötaideteokseksi. Kun liittymään budjetoitua rahaa oli jäljellä, ehdotus toteutettiin kesällä 1993.


”Muodostimme louhinta-asiantuntija Raimo Vuolion kanssa tiimin, joka suunnitteli louhinnan”, kertoo Siren: ”Se oli mitä suurimmassa määrin hasardia. Louhintaa tehtiin kuunnellen kallion luonnetta, rakolinjoja ja luonnollisia heikkousvyöhykkeitä, lustia. Toivottiin, että ne kulkisivat tielinjaan nähden suotuisassa suunnassa.”


Lopputulos on Vastuu (1995), pituudeltaan yli 200 metriä ja enimmillään seitsemän metriä korkea teos. Se ei ole maisemointia, joka pyrkisi peittämään louhinnan jäljet, vaan rosoisena ja kielekkeisenä tuo esiin kallion luonnonmukaisuuden ja alkukantaisuuden. Nimi Vastuu muistuttaa siitä, että tietä rakennettaessa louhittiin kaksi miljardia vuotta vanhaa kallioperää.

Suomen suurin ympäristötaideteos on Vuoksenniskan moottoritie Imatralla.


Marjukka Korhonen suunnitteli vuosina 1994-1997 muun muassa harjuleikkauksista ja meluvalleista koostuvan yhtenäisen kokonaisuuden, leveydeltään 60 metriä ja pituudeltaan kymmenen kilometriä.

Tienkäyttäjälle taide on huomiopiste, merkki matkan taittumisesta. Taide voi luoda tielle myös oman, muista erottuvan erityisluonteen. ”Tielle voidaan luoda oma profiili. Tietaide on tässä yksi mahdollinen keino”, todetaan Tielaitoksen raportissa vuodelta 1997.


Timo-Erkki Heino


(Lue koko juttu Taide-lehdestä 6/2017)


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä