Tänä vuonna tulee kuluneeksi 150 vuotta siitä, kun ranskalaista Claude Monet’a (1840 – 1880) ja hänen taiteilijaystäviään sanottiin impressionisteiksi ensimmäistä kertaa. Sana esiintyi satiirisen pilalehden Charivarin arvostelussa, jonka kirjoitti Louis Joseph Leroy (1812 – 1885). Sen aiheena oli 15.4.–15.5.1874 pidetty Monet’n ja kumppaneiden yhteisnäyttely. Taidemaalareiden, kuvanveistäjien ja kaivertajien yhdistyksen näyttelyssä oli esillä 165 teosta 30 taiteilijalta. Heitä olivat Monet’n läheisten ystävien Pierre-Auguste Renoirin, Frédéric Bazillen ja Alfred Sisleyn lisäksi esimerkiksi Paul Cézanne, Edgar Degas, Berthe Morisot ja Camille Pissarro.
Leroy kiinnitti arvostelussaan huomionsa erityisesti Monet’n vuonna 1872 maalaaman teoksen Impression, soleil levant (Vaikutelma, nouseva aurinko) nimeen. Lehden edustaman tyylin mukaisesti tuo ”impressio” saatettiin naurunalaiseksi ja maalausta pidettiin luonnosmaisena ja keskeneräisenä. Impression-sana antoi kimmokkeen jutun otsikollekin: L’Exposition des impressionnistes eli ”Impressionistien näyttely”. Termi ”impressionistit” ei siis aluksi viitannut näyttelyn taiteilijoihin koulukuntana, vaan monien esillä olleiden teosten uuteen maalaustapaan, joka kirvoitti sarkastiset sanat kriitikon kynästä.
Claude Monet, Boulevard des Capucines, 1874. Impressionistien teoksissa nähdään ohikiitäviä hetkiä esimerkiksi väkijoukkojen vilinästä. Monet’n maalauksessa näkyy Boulevard des Capucines, jonka varrella sijainneessa valokuvaaja Nadarin ateljeessa pidettiin ensimmäinen impressionistien näyttely. Teos kuuluu Kansas Cityssä sijaitsevan Nelson-Atkins Museum of Artin kokoelmiin. Kuva: Wikipedia Commons.
Minkälaisen vaikutelman teos sitten antaa? Maalauksen edessä voi kokea aamuvarhaisella kuvatun hetken Monet’n kotikaupungin Le Havren satamassa. Sinisävyistä taustaa vasten lähes oranssina hehkuva aurinko, sataman nostolaitteiden ja alusten siluettimaiset muodot sekä selvästi erottuvilla, nopeilla siveltimen vedoilla kankaalle levitetyt veden ja taivaan monet sävyt pysäyttävät ohimenevän hetken katsojan aistittavaksi. Tällainen tunnelman välittäminen on nykykatsojalle tuttua. Teoksen värimaailma ja kuvaustapa olivat kuitenkin 150 vuotta sitten jotakin aivan uutta verrattuna niihin yksityiskohtaisiin ja viimeisteltyihin maisemiin, joita instituutioksi muodostuneen Salongin seinillä oltiin totuttu näkemään – ja joita kriitikko Leroy itsekin maalasi.