Taidemuseon tilavarkaus
Varkaudessakin, paperitehdasta ympäröivässä kaupungissa, on ollut jo vuodesta 1956 mukava taidemuseo, joka toimi pitkään pienessä vanhassa jugendrakennuksessa, kunnes oli suljettuna liki 10 vuotta. Toukokuussa museolle avattiin uudet tilat remontoidussa paperitehdaskaupungin luottoarkkitehdin Karl Lindahlin vuonna 1924 suunnittelemassa muhkeanjykevässä entisessä tiilikoulussa, jossa on nyt myös historiallinen museo ja muuta kulttuuritoimintaa.
Varkauden museokeskus Konsti. Kuva: Tuomas Toratti.
Museo sai nyt suomentaja Rakel Kansasen (1888–1949) keräämälle pienelle mutta pippuriselle kokoelmalle oman tilan, rekonstruoidun olohuoneen, jossa voi nähdä huippulaatuisia Schjefbeckejä, Rissasia ja Ilmari Aaltoja. Hyvällä silmällä Kansanen taiteensa osasi hankkia.
Mutta, vaikka talossa näyttäisi tilaa olevan, niin parinkin kerroksen ovet näyttävät olevan suljettuja ja varsinainen vaihtuvien näyttelyiden tila taitaa sitten olla Suomen taidemuseoiden pienin: alle 60 m2. Luulisi olevan mahdollista lohkaista näin jylhästä rakennuksesta hieman lisää tilaa taidemuseollekin, että se olisi lähellä edes entisen museorakennuksen näyttelyresursseja. Avajaisnäyttelyssä Välähdyksiä Elämästä (27.4.–25.8.) nostettiin museon omasta kokoelmasta muutamia teoksia, joista tasoltaan nousivat esiin Allan Kuntsin (1922–1981) painokkaat grafiikat kaikilla mahdollisilla perinteisillä tekniikoilla: mezzotintolla, puupiirroksina, akvatintana, viivasyövytyksinä.
Varkauden museokeskus Konsti. Mm. Allan Kuntsin grafiikkaa.Kuva: Tuomas Toratti.
Kokoelmanäyttelyn ajankohtaisuus
Tekijä Sesemann Elga Teos Omakuva Inv.nro 2017/40/1 Pääluokka Maalaus Erityisluokka Öljymaalaus Kokoelma Karttuva kokoelma
”Raikas vuoropuhelu helsinkiläisten taidekokoelman varhaisempien ja uudempien teosten välillä nostaa esiin monia ajankohtaisia teemoja sukupuolesta kehollisuuteen,” kertoo tiedote HAM-museon Tyttö, joka muuttui ruusupensaaksi -näyttelystä (29.9. saakka). Museon merkittävän Bäcksbackan kokoelman vanhoja teoksia uusiin rinnastava esittelevä näyttely varmasti voi nostaa todella monia ajankohtaisia teemoja, mutta että vieläpä niinkin monta kuin nuo kaksi, taiteen piirissä aivan liian vähän viime aikoina huomioitua teemaa – vaikka ovathan ne tämän hetken ajankohtaisista kysymyksistä polttavimmat.
Galleriat lisääntyvät Turussa
Pari vuotta sitten avatusta Turun Taiteen talosta on tullut entistä enemmän näyttelyiden tyyssija. Maaliskuussa talon pihapiiriin avattiin kolmen taiteilijan Minna Havukaisen, Teemu Mäen ja Susanna Vuorion voimin Kriittinen galleria, ilahduttavan tosikkomaisesti nimetty korkea, valoisa näyttelytila. Kuten nimestä voi arvata, se esittelee taidetta, joka on ”yhteiskunnallisesti aktiivista”. Sen näyttelyt kuitenkin jo osoittavat, että laadukkailla taiteilijoilla yhteiskunnallisuus ei tarkoita teorian kuvittamista, saarnaa tai pedagogiaa, vaan yhteiskunnallinen kriittisyys voi olla toisenlaisen elämän ja olemisen ehdottelua suhteessa ’välttämättömyyksien’ retoriikkaan, maailman toisella lailla näkemistä – ihan siis sitä, mikä on aina kuvataiteen ydintä.
Pauliina Turakka Purhosen Palava tammi oli Kriittisen gallerian toukokuun näyttely.
Myös Taiteiden talossa työhuoneitaan pitävät taiteilijat olivat samoihin aikoihin huomanneet pihan toiselta reunalta sympaattisen käyttämättömän tilan, saivat sen muutetuksi galleriaksi sijoittamalla kukin liittymismaksun ja päättämällä että kukin pitää näyttelyn ja maksaa sen ajalta tilan vuokran. Näyttelykierto tässä entisen tulappa tehtaan mukaan nimetyssä Galleria Askissa on varmasti Suomen tiheintä, pari viikkoa rakentamisineen ja purkamisineen. Näin toukokuussa avattuun galleriaan pääsevät jo ensimmäisenä vuotena esittäytymään kaikki osakastaiteilijat.
Falleria Askin avasi kahdenkymmenen osakastaiteilijan yhteisnäyttely 1.–12.5. Kuva: Vesa Aaltonen.
Kun syksyllä Taiteen talon yhteyteen pamahtaa remontoitavan Wäinö Aaltosen museon väliaikaisnäyttelytilat, niin kaupungin keskustassa on aivan ohittamaton taidekeskittymä.
Yksi valokuvakeskus vähemmän
Leo Montonen, Kaukisen perhe Puumalassa Lintusalon saaressa, 1925 tai 1926. Lasinegatiivi, 10 x 15 cm. Kuva Mikkelin valokuvakeskuksen viimeisestä kesänäyttelystä.
Valokuvakeskuksia alkoi ilmestyä eri puolille Suomea 1980-luvulla, kun haluttiin tehdä tiettäväksi, että valokuva todellakin on kuvataidetta, sellaista, jota on syytä esittää myös näyttelyissä. Sittemmin ne ovat osoittautuneet monille paikkakunnilla niiksi harvoiksi paikoiksi, joissa on taidemuseoiden ulkopuolista näyttelytoimintaa. Tällainen miltei ainoa näyttelypaikka kaupungissaan, on ollut Mikkelin valokuvakeskus, jossa on pidetty yli 300 näyttelyä, niin kansallisten eturivin valokuvaajien töitä kuin historiallisia valokuviakin esitelleitä. Tämä tarina on kesän näyttelyiden jälkeen lopussa.
Taiteen edistämiskeskus lopetti leikkauspaineissaan keskukselta tämän vuoden alusta valtionavun kokonaan. Taike siis poisti yhden keskuksen n. 25 000 € kokoinen vuosituen sen sijaan että se olisi vaikkapa leikannut kaikilta kymmenkunnalta valokuvakeskukselta kultakin muutaman tonnin. Seurauksena Mikkelin keskuksen taloudellinen yhtälö on mahdoton. Viimeisten näyttelyiden loppuessa syyskuussa keskus täyttää 35 vuotta. Näyttelytiloista luovutaan, mutta keskuksen primus motor ja taiteellinen johtaja Olli Savio toivoo kuitenkin saavansa mahdollisuuden käydä läpi ja digitoida keskuksen omistamat 200 000 historiallista valokuvaa ja yli tuhat paikallishaastattelua.
Leikkausten kanssa kamppailevassa Taikessa tuntuukin olevan nyt linjaus, että ne kohdistetaan enemmänkin vähentämällä tietyn kulttuurialan tuensaajen määrää kuin yksittäisten tukien määrää.
Arkkitehdit veistäjinä
On varmaan ehditty pohtia kaikenlaisissa pöydissä, jaettiinko Martti Ahtisaaren hautamuistomerkkikilpailun kolme ensimmäistä sijaa arkkitehtitaustaisille tekijöille (Harri Pakarinen, Aleksi Kraama ja Joakim Breitenstein) koska palkintolautakunnassa oli kaksi arkkitehtiä. Mutta, toisaalta, oli siinä kolme kuvanveistäjääkin. Kilpailun ainoan kunniamaininnan sentään sai kuvanveistäjä Pertti Kukkosen (yhdessä arkkitehti Pekka Ojalammin kanssa) tekemä ehdotus.
Muukalaisnäyttelyitä kaikkialla
Venetsian biennaalin teemana on Foreigners everywhere, eli suurin piirtein Ulkomaalaisia tai Muukalaisia kaikkialla. Kyse on siis kodista ja kodittomuudesta, muuttamisesta, pakolaisuudesta, rajoista, vierauden tunteesta muuttoliikkeestä, pakolaisuudesta, rajoista, kodista ja kodittomuudestakin, vierauden tunteista, kulttuurien kohtaamisista ja törmäyksistä.
Ja kyllä Suomessakin. Ainakin kolmella suurella museonäyttelylle täällä on ilmaistu sama teema: Kiasman Kuin kotonaan (12.1.2025 asti), Lahden Malvan Määränpää (3.11 asti) ja Vantaan Artsin Kotini jossain (1.9. asti). Osuvia, poliittisia ja koskettavia teoksia muukalaisuudesta, ja kotinsa jättämisestä ja sellaisen löytämisestä, muistoista, vieraudesta ja ehkä myös vieraantumisesta mahtuu kaikkin mukaan, mutta kaikissa on myös teoksia, joiden yhteydet teemaan ovat arvoitukselliset.
Pekka Niittyvirta ja Jari Silomäki, Alue (Punainen 0001, sininen 0002, harmaa), Imatra. Valtion taideteostoimikunnan kokoelma.
Kuinka ollakaan, myös Suomen eräs tuorein julkinen teos on teemaan osuva. Pekka Niittyvirran ja Jari Silomäen teos Alue (Punainen 0001, sininen 0002, harmaa) voitti Rajavartiolaitoksen sotilaskodin uudisrakennuksen taidekilpailun Imatran Immolaa jo keväällä 2022 ja valmistui nyt vuoden alussa paikalleen. Kahden eri värin, syaanin ja magentan sekoittuessa lasilevyjen lpi, niistä sekoittuu harmaata : asiat kyllä muuttuvat rajalla, näyttäytyvät erilaisilta eri puolilta. mutta silti näkee tuolle puolelle ja sieltä tänne. Ja nyt ollaan tilanteessa, jossa tämän taideteoksen rajojen läpikuultavuus olikin idealismia. Rajat ovat kiinni, kun Venäjä teki mitä teki.