Tommi Toija, Tunteiden arkeologia, Helsingin taidehalli, 1.6.–6.10.
Brysselin kuuluisin nähtävyys, 60 senttimetriä korkea Manneken Pis –veistos on vuodelta 1619. Samana vuonna eurooppalaiset alkoivat viedä afrikkalaisia orjia Amerikkaan. Näillä matkoilla ihmislastista kuoli noin neljännes niin että Atlantin valtameri on suuri hauta, jolla on syvyyttä viisi kilometriä.
Euroopan kaupungeissa taisteltiin 1600-luvulla kulkutauteja ja tulipaloja vastaan. Tunnetuin legenda Manneken Pisin synnystä kertoo pienen pojan pelastaneen kaupungin vihollisen hyökkäykseltä sammuttaessaan sytytyslangan virtsaamisellaan. Patsas on sittemmin haljennut kahteen osaan yhdellä ryöstöretkellä. Ahtaassa kadunkulmassa suihkuttaa nykyisin kopio, ja miljoonat muut kopiot kastelevat pieniä puutarhoja ympäri maailmaa.
Tommi Toija, Pissaava poika työhuoneella. Kuva: Liisa Vähäkylä.
Maailmankuulujen pissapatsaiden joukkoon yltää myös kahdeksan ja puolen metrin korkuinen Lapualla syntyneen Tommi Toijan veistos Bad Bad Boy. Se kohahdutti elokuussa 2014, kun patsas sijoitettiin Helsingin Juhlaviikoilla Presidentinlinnan eteen. Toijan näyttely Taidehallissa osoittaa, että hän pystyy muuhunkin kuin sensaatioihin.
Muotopuolien veistosten voima tulee esiin kokoelmana
Toijasta on tullut suosittu kansantaiteilija siitä huolimatta, että kaupparakennuksen eteen päätynyt pissaajapatsas jakaa mielipiteitä. Niin tekee myös Taidehallin näyttely. Itse pidän siitä, että samankaltaiset teokset, eri suuntiin kallistuvat epämuodostuneet päät muodostavat outojen olentojen joukkokokouksen, kuin metsän, missä en tiedä olenko elävien vai kuolleiden keskuudessa. Toiselle juuri töiden runsaus tekee näyttelystä tylsän ja itseään toistavan.
Tommi Toijan pronssiveistoksia Helsingin Taidehallissa. Kuva: Anna Autio,
Veistosten materiaalina on keramiikka ja pronssi. Lisäksi esillä on puuhun koverrettuja reliefejä ja paperitöitä, joita on käsitelty vimmaisesti luoden kaksiulotteisesta kolmiulotteista. On schjerfbeckiläisittäin herkkiä haamukuvia ja tyhjyyttä tuijotuksessa, sekä tietenkin työhuone siirrettynä Lallukasta 700 metriä etelämmäs.
Töölö on merkillinen kulttuurikeskittymä, ei kovin elävä ulospäin kaduille mutta sisältäpäin täynnä tulenkantajia. Toijan työhuone on kuulunut ennen Laila Pulliselle ja Ben Renvallille sekä Viktor Janssonille perheineen. Tove-tyttären puusuksi on yksi taiteilijatalon aarteita. Tove asuikin vielä aikuisena vanhempiensa kanssa niin että juuri tähän työhuoneeseen on virrannut vieraita ulkomaailmasta.
Itselleni vasta vierailu työhuoneella sai kiinnostumaan Toijan taiteilijamielenlaadusta. Tämän herättivät sivupöydän Yoda-patsaat sekä krusifiksikokoelma, joihin rinnastettuna Toijan patsaat alkoivat näyttää uusia puolia.
Tommi Toija: Omakuva huulipunalla. Kuva: Liisa Vähäkylä.
Omakuvia Toijan olennot eivät ole. Sitä todistaa Omakuva huulipunalla, joka on näköinen eli eri maata kuin Murjottu, Puristettu, Parsittu tai Ratkennut. Nimet ovat onnistuneita, ne kertovat suoraan mikä vamma on rikkonut olennon. Mutta murjottu ei ole lopulta kovin pahasti murjottu vaan mukana on toivoa. Matkamies pääsee perille, Nukkuva on päässyt uneen, Odottaja tietää saavansa palkinnon ja Tarkkailija yhdistää näkemänsä ymmärrykseksi.
Rosoinen hellyys oikeuttajien yläpuolella
Toijan pelkurit, lempeän lapsenmieliset ja pikkutuhmat kapinalliset eivät ole myöskään kuvia pojista sen enempää kuin tytöistä. Yle Areenasta löytyvässä haastattelussa Toija kuvaa ihmisenä olemista ilman sukupuolta. Toija jättää niin ikään statukset ja painavat manttelit pois, ja välttää kuvanveiston vastenmielisen juhlallisuuden, sen, joka nostaa sotasankareita eli tappajia jalustalle.
Siinä missä Toija on häpäissyt patsaan kulttuurisena konventiona, lapsenomaisuus tuo mieleen myös japanilaisen Yoshitomo Naran pienet tytöt. Ne, jotka näyttävät kieltä ja keskisormea yhteiskunnalle, joka on samanaikaisesti nostanut tyttökulttuurin marginaalista mutta hyväksikäyttää sen hauraita jäseniä. Toijan teokset ovat veistosversioita meidän kaikkien osaksi tulleesta kärsimyksestä. Toija huutaa vapautta ja irtiottoa siitä mikä on länsimaisen kulttuuriin sidottua krusifiksismia ja sorron oikeuttamista.
Tommi Toija, Parasiitti, 2023. Kuva: Anna Autio
Käytävän Fragmentteja-sarjan maalauksiin peilautuu ristejä, nekin ovat ristiinnaulittuja. Toiset hahmot ovat nostaneet katseensa kohti valoa ja paistattelevat päiväpuolella siinä missä toisen kohtalo on yöpuolella. Ihmislaastissa silmät taas tuijottavat suurina ja veriset suut huutavat apua. Avunpyynnön esittää sairastava yhteiskunta, jossa Toijan tehdas on luokittelemattomien sairauksien ja diagnosoimattomien potilaiden täyttämä sairaala. Liian vaikeita tapauksia, liian paljon oiottavaa.
Hurjatkin kuvat kesyyntyvät toisella katsomiskerralla. Missä on pelkoa, on myös toivoa. Lohtu puhkoo läpi kauniissa väreissä. Toijan hahmot ovat meitä. Ne ovat hahmoja, joilla on vain yksi toive: tulla rakastetuiksi.
Tommi Toija, Harras, 2024. Kuva: Anna Autio.
Työhuone Taidehallin keskellä korostaa taiteilijan työprosessia ja töiden keskeneräisyyttä.
Toijalla on tapana muuttaa töitään, maalata uusia kerroksia tai jopa ampua haulikolla päin. Jos taiteilija on saanut kokeilla kesän ajan miltä tuntuu työskennellä museossa, johon ihmisiä tulee sisään, keskeyttämään ja keskustelemaan, riski on kannattanut. Taidehallissa syntyneitä töitä saatiin nähtäville Halmetojan galleriaan elokuussa. Erityisesti kolmentoista lasitetun noin 60 senttiä korkean keraamisen veistoksen kokoelma kertoo sillä olleen hyvä vaikutus. Vaaleanpunaiseen väriin Toija saa lempeää ilmaisuvoimaa.