Viimekertaisessa Venetsian 59. biennaalissa oli runsaasti naisten tekemiä tekstiiliteoksia. Kirjoittaessani niistä pidin tekstiilin osuutta luonnollisena, sillä olihan biennaalin kuraattori Cecilia Alemani nainen. Tämänvuotisen biennaalin on kuratoinut brasilialainen Adriano Pedrosa, mutta tekstiili- ja kirjontateoksia riittää edelleen eivätkä ne enää edusta enää pelkästään naisten elämään liittyviä epäkohtia, vaan ottavat kantaa siirtolaisuuteen, kolonialismiin ja sukupuoliseen identiteettiin eli Pedrosan nimeämiin painopistealueisiin.
Eteläamerikkalaisen kuraattorin kädenjälki näkyy erityisesti kolmannen maailman taiteilijoiden mukaan ottamisena. Viimeistään tämä biennaali osoitti, että tekstiili ja kirjonta ovat tulleet lopullisesti hyväksytyksi kuvataiteen keinovalikoiman kaanoniin ja että tekstiiliä teoksissaan käyttäviä taiteilijoita ei pitäisi kutsua tekstiilitaiteilijoiksi, vaan kuvataiteilijoiksi, sillä usein taiteilijat yhdistävät teoksiinsa ääntä, maalausta, valokuvaa, videota ja jopa perinteistä kuvanveistoa.
Ilahduin, kun huomasin kuraattorin ottaneen mukaan kuitutaiteen esitaistelijana pidetyn kolumbialaisen Olga de Amaralin lankateoksen Muro tejido terruño 3. Sen vierellä Giardinin näyttelysalissa riippuu vaatimattoman näköinen, mutta kiinnostava kudonnainen No Moon Tonight. Sen tekijä, intialainen mikrobiologiksi opiskellut Monika Correa (s. 1938) oli vaikuttunut 1960-luvulla Suomessa vieraillessaan suomalaisista ryijyistä niin perusteellisesti, että alkoi opiskella tekstiilitaidetta Yhdysvalloissa.
Monika Correa, No Moon Tonight, 1974, valkaisematon puuvilla, värjätty villa. Collection of Lorenzo Legarda Leviste and Fahad Mayet. Kuva: Matteo de Mayda.
Dana Awartani, Come, let me heal your wounds. Let me mend your broken bones, 2024, parsinta kasvivärjätylle silkille, 520 x 1250 x 297 cm. Kuva: Marco Zorzanello.
Tekstiiliä teoksissaan käyttävät biennaalitaiteilijat ottavat kantaa jopa päivänpoliittisiin kysymyksiin. Rohkeimmin sen tekee Saudi-Arabiassa syntynyt palestiinalainen Dana Awartani. Teoksessaan Tule, anna minun parantaa haavasi. Anna minun korjata murtuneet luusi, kun seisomme täällä suremassa. Tekstiili-installaation muodostavat eri tasoille asetetut silkkikankaat, jotka on värjätty Intian Keralassa lääketieteellistä arvoa ja pyhinä pidettyjä ominaisuuksia sisältävin kasvisvärein. Osaan kankaista taiteilija on repinyt reikiä merkiksi paikkakunnista, joita Israel on pommittanut Gazan kaistaleella. Reiät hän on parsinut lähes huomaamattomiksi samanvärisillä ohuilla silkkilangoilla. Silmiä hivelevässä kauneudessaan teos yhdistää samaan aikaan kipeyden ja toivon.
Maria Madeira, Kiss and Don’t Tell. Kuva: Andrea Avezzù.
Sydäntäsärkevästi lähihistorian julmuuksiin ottaa kantaa myös Maria Madeira Itä-Timorin paviljongissa teoksessaan Kiss and Don’t Tell. Palatessaan kotiseudulleen Itä-Timorin itsenäistyttyä hän nukkui huoneessa, jonka seinät oli polvenkorkeudelta peitetty huulipunajäljin. Naapureilta hän sai kuulla, että paikkakuntaa miehittäneet indonesialaiset olivat pakottaneet naiset käyttämään huulipunaa ja suutelemaan seiniä. Tämän muistoksi Madeira on päällystänyt paviljongin seinät itätimorilaisten naisten kutomilla perinteisillä tais-kankailla, joiden päälle hän on kirjonut nauhaksi suudelmajälkiä. Avajaisperformanssissa hän levitti seinille ja lattialle kotiseudultaan tuomaansa punaista maata muistutukseksi maassa koetusta väkivallasta ja julmuuksista.
Maailmanmatkaajia
Hyvin monet biennaalin taiteilijat ovat olleet maailmanmatkaajia eli biennaalin teeman mukaisesti muukalaisia kaikkialla. Sellainen oli mm Filippiineillä syntynyt ja Singaporessa kuollut Pacita Abad. Opiskeltuaan Espanjassa siirtolaisuuslakia hän päätyi San Franciscoon, jossa hänet vedettiin mukaan vaihtoehtokulttuuripiireihin. Tuolloin hän tutustui kuvataiteisiin ja tavattuaan miehensä hänestä itsestäänkin tuli taiteilija. Miehensä kanssa Abad asui 11 maassa ja vieraili 62:ssa. Taiteilijana hän tuli tunnetuksi käsityöläisyyden ja ’korkeataiteen’ yhdistämisestä. Abadin teokset pursuavat yhtä aikaa paikallisuutta, kansallisuutta ja globaalisuutta. Tämä tulee esille esimerkiksi teoksessa Filippiiniläiset Hong Kongissa. Pistoin kiinnitetylle pehmustetulle kangaspohjalle taiteilija on maalannut kansainvälisten hajuvesi- ja vaateliikkeiden reunustamien katujen varsille turisteja ostoskasseineen.
Pacita Abad, You Have to Blenr In, Before You Stand Out, 1995, öljy, maalattu kangas, paljetit, napit topatulle kankaalle, 294 x 297 cm. Pacita Abad Estate. Kuva; Marco Zorzanello.
Erikoisin maailmanmatkaaja lienee itävaltalaissyntyinen Susanne Wenger. Graafista suunnittelua Wienissä opiskellut Wenger pakeni natsihallintoa ensin Eurooppaan ja sitten Afrikkaan, jonne hän jäi loppuiäkseen. Nigerian Osogbossa Wenger perehtyi useisiin kultteihin ja aloitti initaatioriitit tullakseen pyhitetyksi jumalattareksi. Taiteilija opetteli batiikin painamisen ja syventyi myös värjäystapaan, jossa kangas käsiteltiin maniokkitärkkelyksellä ennen indigoväriin upottamista. Wengerin suurikokoisissa tekstiileissä seikkailivat käsin painettuina kulmikkaat jumalhahmot, joissa tutkijat ovat olleet näkevinään Carl Jungin alkukantaisten arkkityyppien hakemista.
Susanne Wengerin teoksia. Kuva: Marco Zorzanello.
Maailmanmatkaajia tavallaan ovat myös Pohjoismaisessa paviljongissa esiintyvät Ruotsissa asuva hongkongilaistaiteilija Lap-See Lam ja hänen luomaansa The Altersea Opera -teokseen video- ja ääniteoksen säveltänyt Norjassa asuva maanmiehensä Tze Yeung Ho sekä teokseen puvut suunnitellut Suomessa asuva irakilaissyntyinen Kholod Hawash. Käsin ommellut puvut on aseteltu näyttävästi esille lohikäärmelaivan bambupuiseen sisukseen. Pukujen päälle on applikoitu ja kirjailtu naisen ja mereneläviin liittyviä aiheita. Meikäkatsoja ilahtui löytäessään yhden puvun olkapäiltä tutut Marimekon kangaspalaset. Ilo oli katsella myös äärimmäisen huolellista käsityötä.
The Altersea Opera -teos pohjoismaisessa paviljongissa. Kholod Hawashin tekemiä pukuja. Kuva: Marjatta Hietaniemi.
Kolonialismin monimuotoisuus
Amsterdamissa asuvat alkuaan panamalainen Antonio Jose Guzman ja serbialainen Iva Jankovic ovat rakentaneet alttarimaisen installaation Orbital Ignition, joka kertoo värien kuninkaan, indigonsinisen tuhansia vuosia pitkästä historiasta. Paitsi, että Aasiasta tullut indigo syrjäytti väriaineena eurooppalaisen morsingon, sen kasvattamisen taito kulkeutui uuteen maailmaan laivoihin lastattujen afrikkalaisorjien mukana. Tämä osoittaa kolonialismin monimuotoisuudesta hieman samaan tapaan kuin Kapwani Kiwangan Kanadan paviljongin seinille muranolaisista lasihelmistä rakentama kuorrutuskin.
Antonio Jose Guzman & Iva Jankovic, Orbital Mechanics from the Electric Sub Station series, 2024. Kuva: Marco Zorzanello.
Kysymys sukupuolen oikeutuksesta
Runsaasti lasihelmiä on käyttänyt teoksissaan myös Jeffrey Gibson Yhdysvaltojen paviljongissa.
Jeffrey Gibson, the place in which to place me. Kuva: Marjatta Hietaniemi.
Juuriltaan cherokee-heimoon kuulunut Gibson edustaa maataan Venetsian biennaalissa ensimmäistä kertaa Amerikan alkuperäiskansoihin kuuluvana taiteilijana. Etelä-Koreassa, Saksassa ja Yhdysvalloissa kasvaneena tämä maailmankansalainen on pukenut paviljongin psykedeelisin värein, jotka toistuvat maalauksissa, kirjonnoissa ja virkatuissa ihmis- ja eläinhahmoissa sekä intiaanitanssia esittävässä videossa. Kaiken iloisuuden keskellä taiteilijoilla on vakavaakin asiaa: hän puhuu tyttöjen oikeuksista ja vaietusta queer-historiasta.
Liz Collins, Rainbow Mountains: Moon and Weather, 2024, kudottu kangas, 340 x 373 cm. Kuva: Matteo de Mayda.
Suoremmin queer-kulttuurista kertoo Gibsonin maannainen Liz Collins, jonka valtavissa seinätekstiileissä hehkuvat sateenkaaren värit. Niiden keskellä kuun kaltainen pallo kunnioittaa visionääritaiteilijan ja suunnittelijan Sonia Delanayn geometrisia abstraktioita.
Leo Chiachion ja Daniel Giannonen seinävaate. Kuva: Marjatta Hietaniemi.
Arsenalin Swatch-hallissa on esillä argentiinalaisen gay-pariskunnan Leo Chiachion ja Daniel Giannonen itseään kuvaavia seinävaatteita, joissa käsityön määrä ja moninaisuus on läkähdyttävä. Teoksista löytyy niin kirjontaa, applikaatiota kuin muodikasta japanilaista boro-tikkaamistakin. Kokonaisuus on silti aina hallittu.
60. Venetsian Biennaali 2024, 20.4.–24.11.
Marjatta Hietaniemi, taidehistorioitsija