Remix the archive, Kansallisgalleria (Teollisuuskatu 90, Helsinki), 20.9–23.11.
Jo nettivujen estetiikka kertoi, että tämä ei ollut mikään tavanomainen taidekilpailu – vaikka olikin Kansallisgallerian, entisen Valtion taidemuseon julistama. Kun avasi Combine24 -kilpailusivuston, pyörähtivät nettikasinomainoksen tapaan laskimet käyntiin, ja hetken päästä ne pysähtyivät paljastaen voittosummien määrän. Sivustolla esiteltiin myös kilpailun kansainvälinen jury – isoin kasvokuvin. Kilpailutehtävästäkin toki kerrottiin: ”luo generatiivisia taideteoksia Kansallisgallerian tekijänoikeusvapaista teoksista ja kokoelmien metadatasta, ja julkaise teokset käyttäen lohkoketjuteknologiaa”.
Itse kilpailukutsu oli ollut vähän haparoiva ja sisältänyt muotoilun ”Kansallisgalleria haluaa oppia lohkoketjuteknologian mahdollisuuksista”. Tämä luonnollisesti herätti kysymyksen: tietääkö Kansallisgalleria itsekään mitä se on tekemässä?
Tämä oli alkuvuonna. Nyt syksyllä palkinnot jaettiin, ja kilpailun tulokset esiteltiin suunnitelmien mukaisesti näyttelyn muodossa. Paikaksi oli valittu liiketila Vallilassa Teollisuuskadulla.
Vähän taustaa vielä: kilpailu ja näyttely on osa Kansallisgallerian kolmevuotista Digitaalinen Kansallisgalleria -hanketta (2022–24), joka rahoitetaan Kansallisgallerian säätiöpääomalla. Ohjelman lohkoketju-osuuteen, eli näyttelyyn ja Alusta.art-sivustoon (missä digitaalisia kuvia voi myydä ja ostaa kryptovaluutalla) on myös saatu erillisrahoitusta EU:n Next Generation -ohjelmasta Opetus- ja kulttuuriministeriön myöntämänä 600 000 euroa.
Kiinnostunein mielin suuntaan Vallillaan arvioimaan tulokset. Näyttelytila on melko teollinen ilmeltään ja katossa näyttää kulkevan runsaasti piuhoja, joten täällä on konehallin tuntua – oikein sopiva miljöö mediataiteen esittelyyn. Tässä liikutaan teknologian ja taiteen välimaastossa – myös tila sen kertoo. Kaikki teokset esitellään isoilla monitoreilla, joihin on kytketty teokseen valmistettu erillinen ohjain. Teoksesta riippuen kukin ohjain on erilainen, suurimmassa osassa niistä on vain yksi nappi, jossa lukee ”Remix”. Joissakin on joystick, ja joissakin parikin nappia. Valtaosa teoksista toimii niin, että remix-nappia painamalla teos luo uuden yhdistelmän käytettävistä kuvista. Esimerkki tästä on teos Repetition and noise, jonka tekijä on Jeremy Schoenherr (Jeres). Painamalla saa aaltomaisia kollaasikuvioita missä voi nähdä osia Kansallisgallerian laajasta kuva-arkistosta. Tämä on yksi näyttelyn onnistuneimmista teoksista – yhdistelmät ovat kiinnostavia, sommitelmat ovat usein jotenkin toimivia. Teos näyttää myös hyödyntävän kuva-arkistoa aika laajasti, jokainen kuva tuntuu uniikilta.
Jeremy Schoenherr, Repetition and Noise, 2024.
Toisin on monen muun teoksen kanssa tässä näyttelyssä. Moni teos käyttää vain rajoitetusti kuvia, joten itse generatiivisuus jää aika heikoksi. Samanlaiset kuvat toistuvat, ja joidenkin teosten kohdalla jopa identtiset kuvat toistuvat, mikä vesittää koko ajatuksen generatiivisuudesta. Monen teoksen kohdalla ongelma on myös, että yhteys lähtödataan eli kuva-arkistoon ei ole kovin selvä. Esimerkkinä tästä voi mainita Agaston Nagyn teoksen Re-frame, joka tuottaa yksivärisiä abstrakteja sommitelmia pohjautuen kuva-arkistoon, mutta on vaikeata nähdä miten tulokset liittyvät lähtökuviin, kun niissä ei juuri ole mitään yhteistä. Tuntuu siltä, että ohjelma voisi yhtä hyvin tuottaa näitä muodostelmia sattumanvaraisesti ilman pohjalla olevaa kuva-arkistoa.
Agaston Nagy, Re-Frame, 2024.
Ilmo Kapanen, Aaro Kapanen, Loom of Reality, 2024.
Koska näyttelyn lähtökohta oli kilpailu, pitää mainita että Sitran sponsoroiman pääpalkinnon (10 000 €) voitti Ilmo ja Aarni Kapanen teoksella Loom of reality. Teos sai tämän lisäksi myös yleisöpalkinnon (5000 €). Teos perustuu Eero Järnefeltin maalauksiin, josta teos luo uusia variaatioita, vähän pikselöityyn tyyliin tuoden etäisesti mieleen pointillismin tai ristipistotyön. Visuaalisesti tämä on näyttelyn onnistuneimpia teoksia, mutta lähtökuvia on käytetty aika rajoitetusti. Klikkaamalla teosta hetken se alkaa toistaa itseään – ja olo on lähinnä kuin katsoisi vähän abstrahoitua videota – ei niinkään uutta luovaa generatiivista teosta.
Generatiivinen taide on sinänsä hyvin kiinnostavaa, koska parhaimmillaan se voisi antaa mahdollisuuden pohtia esimerkiksi kysymyksiä luovuudesta, omaperäisyydestä ja ihmisen ja koneen erosta. Mutta suurin osa tämän näyttelyn teoksista jää kauas tästä.
Näyttelyn jokaisesta teoksesta on kirjoitettu teosteksti, kirjoittajaa ei niiden yhteydessä mainita, mutta kysymällä selviää, että tekstit ovat espanjalaisen galleristin Sofia Garcian käsialaa. Galleristitausta näkyy tietyssä markkinahenkisessä hehkutuksessa. Erilaisin adjektiivein alleviivataan teosten erinomaisuutta, sana ”syvällinen” toistuu useiden teosten kohdalla. Loom of reality on ”syvällinen tutkimus kulttuurisesta muistista, identiteetistä ja ajan kulumisesta”. Anders Raun Inventory numbers on ”syvällinen tutkimus ihmiskokemuksen yhteyksistä ja yhteenkuuluvuudesta”.
Anders Rau, Inventory Numbers, 2024.
Erikoisinta koko projektissa on kuitenkin kaupalliset kytkökset kryptomaailmaan. Kaikki teokset ovat myös myynnissä, ei galleriatilassa, vaan Highlight.zyx-alustan kautta, missä niitä voi ostaa Ethereum-kryptovaluutalla. Sekavuutta lisää se, että Highlight on eri palvelu kuin Alusta.art-palvelu, joka on Kansallisgallerian itse luoma alusta – joka tosin sekin toimii lohkoketjuteknologialla ja jossa myöskin on Ethereum-valuutta käytössä. Ero niiden välillä on siinä, että Alusta.art sivustolla voi julkaista vain kuvia ja videoita, mutta Highlight-palvelu toimii myös koodatuille teoksille – kuten kilpailuteoksille. Mutta mihin Kansallisgalleria sitten tarvitsee Alusta.art-palvelun? Ehkä se on osa sitä oppimisprosessia, mihin viitattiin, kun kilpailu julkaistiin?
Vielä polttavampi kysymys on tosin se, miksi Kansallisgalleria ylipäänsä lähtee mukaan kryptobisnekseen? Miksi museon intresseissä olisi siirtää taidekauppaa pois euroista kryptovaluuttoihin, varsinkaan kun taidekauppa ei yleensäkään kuulu museon tehtäviin? Tästä johtuen kokonaisvaikutelma Kansallisgallerian hankkeesta on kieltämättä vähän samankaltainen kuin jos vaarille olisi soitettu ja hän olisi oma-aloitteisesti antanut pankkitunnuksensa pois näille ”tietokone-eksperteille”.