Tietty, taiteilijana yhä täysin aktiivinen ikäpolvi muistelee sitä, kuinka vielä 1980-luvulla valokuvaa ei aina luettu kuvataiteeksi, sitä ei ostettu valtion taidemuseoiden eikä muidenkaan museoiden kokoelmiin.
Sehän tuntuu nykyisestä kuvakulmasta aivan kummalliselta. Toki nyt voidaan olla jo niinkin pitkällä pyörän pyörinnässä, että nuorimmista taiteilijaikäluokista valokuvaajaksi tai peräti valokuvataiteilijaksi melko harva kai enää identifioituu, vaan kuvataiteilijaksi, joka sitten välillä käyttää kameraakin työssään.
Kuvataiteella on nykyään avoin syli, kynnys mahdollisesti korkealla, mutta katto ja seinät sitten teknisessä mielessä laajalla.
Keramiikka on kuvataidetta, joskus toki kuvanveistomaisesti, mutta varsin usein kuin omana itsenään. Ja tässä lehdessä huomioidaan, että tekstiilitaide ja kirjonta ovat jo toista kertaa Venetsian Biennaalin huipputasollakin ihan tämänhetkisintä kuvataiteen valtakuntaa.
Ja milloin sitten äänien taide luikerteli juuri kuvataiteen sisään? Siihenkin yritetään löytää vastausta tämän lehden artikkelista.
Ja taidemuseoiden eniten haluamat nykytaiteen näyttelyt näyttävät nykyään olevan hyvin usein projisointeja, usein varsin elokuvallisia, jopa suurtuotantoja, joiden tekeminen vaatii ja lisäksi esittämiseen vaadittavat rakennelmat ja muu touhu vielä uudestaan vaativat helposti parin-kolmenkymmenen hengen työpanoksen. Kuvataide on ottanut kuin huomaamatta myös elokuvataiteen kokoiset tuotantorakenteet mukaansa, kun se on ottanut liikkuvan kuvan huomaansa.
No entäpä kirjallinen ilmaisu. Ainakin Heini Ahon näyttelyssä Turussa oli hänen installaatioidensa kanssa samanveroisena teoksena avantgardekirjailijoistamme avantgardeisimman, Jaakko Yli-Juonikkaan teksti.
Ja se musiikki? Muistamme ehkä viiden vuoden takaisen Kiasman Ragnar Kjartanssonin rakastetun ja inhotun teoksen Visitors, joka koostui oikeastaan yhden pop kappaleen läpi jammailusta – videoituna. Ja kuinka monissa kuvataideteoksissa tanssitaiteilijat ovatkaan tehneet liikettä, vähintäänkin videoituna? Ja muistammehan tietenkin koko performanssin alueen, esityksen taiteen.
Ja nyt näyttää, että designinkin alue, huonekalumuotoiluineen kaikkineen aletaan hyväksyä kuvataiteeksi, ihan palkintojenkin myötä.
Kuvataide ottaa kaiken vastaan, sellainen asenne saattaa olla vallan sympaattista, horisontteja avaavaa ja sellaista, joka voi mahdollistaa tietyn ennen näkemättömän uuden ja vapaan kokemisen tilanteen.
Tai se voi kieliä myös jonkinlaisesta epäilyksestä omia mahdollisuuksia kohtaan tilanteessa, jossa kulttuurikin on kilpailua huomiosta ja ajasta, kuvataide haluaa varmuuden vuoksi olla vähän muutakin, kaikkea sitäkin, joka tuntuu saavan enemmän huomiota.
Ehkä tämä kaikki kuitenkin vahvistaa, että tätä vasten esimerkiksi gallerianäyttelyllinen öljyvärimaalauksia voi ollakin taas mitä intensiivisin kokemus. Sellaisia kun nyt kuitenkin ylivoimaisesti suurin osa kuvataidenäyttelyistä yhä on.