Ulla Jokisalo, Sanaleikit, Galerie Anhava, Helsinki, 9.1.–2.2.
Jotkut taiteilijat jättävät jälkensä alalleen seuraamalla kirkasäänistä kutsumusta, toisten anti perustuu puolittaisiin vahinkoihin ja ulkopuolisen katseen mukanaan tuomaan ennakkoluulottomuuteen.
Suomalaisista valokuvataiteen vakiinnuttajista ja ilmaisukeinojen laajentajista Ulla Jokisalo kuuluu jälkimmäisiin. Taideteollisen Korkeakoulun haussa tekstiilimuotoilusta varasijalle jäätyään hän haki ja pääsi valokuvauslinjalle, jossa into syttyi kunnolla vasta, kun opettajaksi tuli Pentti Sammallahti. Jokisalo on myös kuvannut itseään viime kädessä enemmän kirjallisuus- kuin kuvaihmiseksi.
Sekä tekstiilityön että kirjallisuusinnon jäljet näkyvät Jokisalon tunnistettavassa ja omalakisessa tuotannossa. Sitä voi ajatella esimerkiksi kollaasin, sekatekniikan ja installaation näkökulmista. Lisäksi sen voi liittää laajennetun valokuvan käsitteeseen, jolle olennaista on valokuvan ”virtuaalisen”, johonkin toisaalle avautuvan tilan, suhde valokuvan materiaalisuuteen ja samalla tilaan, jossa se on esillä. Jokisalon teoksista löytää melko vähän sidoksia muihin linssipohjaisiin taiteilijoihin, sitäkin enemmän Grimmin satujen, Freudin ja miksei Kafkan kautta välittyneeseen eurooppalaiseen perintöön.
Ulla Jokisalo, Lapsuuskuvasta, osa Kesytön luonto n:o 2, 2024, leikattu pigmenttimustevedos, akvarelliväri ja nuppineulat, uniikki teos, 44 x 32 cm kehyksineen
Galerie Anhavalla alkuvuonna nähdyssä, uutta tuotantoa esitelleessä Sanaleikit-näyttelyssä Jokisalolle ominaista kouriintuntuvaa tilaan asettuneisuutta korosti useiden teosten kehystys, jossa kuvat oli aseteltu neuloilla syviin vitriineihin. Asettelu sai kuvat tuntumaan samalla tavalla korostuneen pysähtyneiltä ja mykkyydellään ilmaisevilta kuin biologian nimissä vitriineihin jähmetetyt perhoset. Jos Jokisalon teoksia ajattelee lapsuuden ja muistojen työstämisenä, näitä teoksia voi ajatella jonkinlaisena muistojen taksidermiana.
Ulla Jokisalo, Lapsuuskuvasto ,osa Kesytetty luonto n:o 1, 2024, leikattu pigmenttimustevedos, akvarelliväri ja nuppineulat,
uniikki teos, 44 x 32 cm kehyksineen.
Tämä liittyy toiseen Jokisalon teosten elementtiin, niiden suhteeseen liikkeeseen. Kuten perhonen ei ole omimmillaan vitriiniin räväytettynä vaan eläessään, myös Jokisalon kuvat herättävät helposti tunteen liikkeestä ja tapahtumisesta, joiden suunta ja merkitys ovat moniselitteisiä.
Ulla Jokisalo, Fort-da, 2024, pigmenttimustevedos, 99 x 129 cm.
Tästä näkökulmasta Fort-da -kuvaa, utuista otosta nuken silmistä, saattoi pitää Sanaleikit-näyttelyn avainteoksena. Sen nimi, ”Poissa, täällä”, viittaa Freudin ajatukseen läsnäolon ja poissaolon, turvan ja epävarmuuden, vaihteluun lapsena muodostuvan psyyken peruskokemuksena. Jokisalon teoksessa sen nimen mukainen liike saa monia merkityksiä, kuten sen, miten nuken silmät tuntuvat vuoroin eläviltä, vuoroin esineeltä. Arvaamaton rajankäynti elävän ja ei-elävän välillä tuntuu iskevän johonkin perustavaan ihmisessä, siinä määrin se vaikuttaa erilaisissa tarina- ja genreperinteissä.
Tässä välittömässä vaikuttavuudessaan Fort-da ei ole yksinäinen. Jokisalon teoksista ajattelee usein jo ensivilkaisulla, että ”Haa, tiedän mistä puhut.” Tunnistaminen saattaa tietysti mennä metsään, etenkin jos ajatellaan yksioikoisesti, että tuolla ovat taiteilijan tarkoitusperät ja tässä vastaanottajan tulkinta. Tämä mahdollinen käännöskukkanen ei kuitenkaan vähennä tunnistamiskokemuksen arvoa, vaan tekee kukkasesta sitäkin kiinnostavamman ja ihmeellisemmän. Mikä tässä oikein välittyi – tai syntyi – ennen kuin yksikään sana tai koherentti ajatus ehti väliin?