Keskimääräisyys on asia, josta taiteen yhteydessä ei ole sopivaa puhua. Matemaattisesti ottaen suurin osa taiteesta on kuitenkin keskimääräistä. A. Kuutio näkee, että keskimääräisyys on taiteen määräävimpiä piirteitä.
Keskimääräinen taiteilija tekee keskimäärin tavanomaisia teoksia. Jos otamme niistä keskimääräisimmän, alamme nähdä asioita. A. Kuutio muistaa lukeneensa erään pätevän taitelijan päiväkirjoja, jonne hän oli merkannut päivittäiset ajatuksensa ja tunnetilansa. Ne olivat taiteilijan itsensäkin mielestä varsin keskimääräiset ylivoimaisesti useimpina päivinä. Jos ajatukset ja tunteet ovat keskimääräisiä, niin kuinka poikkeuksellisia teoksia voimme odottaa keskimäärin?
Mikä sitten tekee teoksesta keskimääräisen? Se, että taiteilijan työ perustuu toistoon ja tapaan, ja keskimäärin nämä ovat melko samanlaisia kuin muilla taiteilijoilla. Valo ja varjo leikkivät, kylmä ja lämmin kohtaavat, tekstuurit toistavat itseään ja värit ovat samoja kuin muissakin teoksissa. Ainakin keskimäärin.
Kodeissa arvokkain ja merkityksellisin teos asetetaan tyypillisesti olohuoneeseen, sohvan taakse. Paras ja merkityksellisin on todennäköisesti myös keskimääräisin, sillä sijoituspaikka edellyttää soveltuvuutta moniin tilanteisiin ja konteksteihin.
Muualla kuin kotona voidaan sama asia kuvata käyttäen käsitettä saavutettavuus: monenlaiset teokset voi tehdä saavutettaviksi, mutta kaikkein saavutettavimpia ovat keskimääräisimmät teokset: niistä on helppo pitää, ja ne puhuttelevat kaikkein useimpia.
Taidekokemus voi tuntua muulta, mutta keskimäärin se on epähenkilökohtainen ja pinnallinen.
Teokset eivät keskimäärin kutsu katsojaa pysähtymään, tarkastelemaan tai pohtimaan. Tai katsojasta ei ainakaan keskimäärin tunnu siltä. Keskimäärin taidekokemukset ovat toistensa kaltaisia. Ei tarvitse mennä Louvreen, koska eivät taidekokemukset siellä ole keskimäärin sen kummempia kuin muuallakaan.
Tämä kaikki on varsin helpottavaa. Miksi taiteelle ylipäätään piti ladata niin paljon yleviä odotuksia? Eikö voisi vain luoda ilman grandiooseja odotuksia? Kuka nämä odotukset on edes luonut?
Entä jos taiteilijan työn ydin onkin juuri tavanomaisuudessa? Vaikka maailma on täynnä teoksia, jotka saattavat ensi silmäyksellä näyttää ainutkertaisilta, mikään niistä ei kanna mukanaan tarinaa, joka olisi kokonaan oma tai itsessään merkityksellinen. Merkitys ja identiteetti tulevat jostain muualta. Keskimäärin tässä käy niin, että katsoja antaa teokselle sen merkityksen, jonka on siinä näkevinään. Keskimääräisen katsojan ollessa kyseessä on merkityskin melko tavanomainen.
Taidemuseot ovat mitä paradoksaalisimpia laitoksia. Niiden tehtävä on tallettaa merkityksellisintä taidetta, mutta keskimäärin niissä on vain keskimääräistä taidetta. Jos keskimääräistä taideteosta ei olisi, niin taidemuseoita ei edes tarvittaisi.
Nyt on aika esittää vastaväite: Eivätkö kaikki taideteokset ole kuitenkin lopulta ainutkertaisia kuten lumihiutaleet? Jos vain tarkastellaan tarpeeksi läheltä, pigmenttihiukkaset ja molekyylit ovat kahdessa latomaalauksessakin ainakin hieman eri asennoissa. Eikö lisäksi jokaisen taiteilijan tarina olekin yksilöllinen, kokonaisen elämän heijastus, ja eivätkö teokset muka heijastele tätä ainutkertaisuutta?
A. Kuutio muistuttaa, että vaikka jokainen lumihiutale olisikin erilainen, asialla ei ole keskimäärin mitään käytännön merkitystä. Sama pätee taiteeseen.