Morbus, Villa Gyllenberg Helsinki, 2.4–21.9.
Kaoottisena maailmanaikana on luontevaa, että huomio kääntyy asioihin, joita voi hallita. Siksi ruumiista tuli viime vuosikymmenellä yhä keskeisempi kulttuuristen ja poliittisten merkitysten välityspaikka, mikä näkyi kaikkialla poptähtien musiikkivideoista nuorten taiteilijoiden ryhmänäyttelyihin ja kehopositiivisuudesta biohakkerointiin.
Koska ruumis on kuitenkin myös yksi solmukohta maailman arvaamattomissa virtauksissa, se on paljon muutakin kuin hallintaa. Kuvataiteissa sairauden ja taudinkuvien käsittely ei ole mitenkään marginaalista, mutta Villa Gyllenbergissä esillä olevan, teeman ympärille kuratoidun Morbus-ryhmänäyttelyn kaltaista kokonaisuutta en muista nähneeni.
Rafael Wardi, Valkeat hiukset (Reeta), 1997, pastelli, 66 x 50 cm. Kuva: Jussi Tiainen.
Johanna Naukkarinen, Hysterian aiheuttajat (yksityiskohta), 2019, sekatekniikka. Kuva: Johanna Naukkarinen.
Ryhmänäyttely pystyy jalostamaan sairauden ja kuihtumisen tematiikkaa erityisellä tavalla, sillä elämän ääripisteisiin törmäämiseen liittyy paljon intensiivisen henkilökohtaisia merkityksiä, joiden tuominen samaan tilaan saa ne valaisemaan ja terävöittämään toisiaan. Morbuksessa teosten sävy ulottuu Pauliina Turakka Purhosen ja Tapani Kokon Rumpalit-veistoksen karnevalistisesta pakanauhmasta kuoleman edessä Hanna Vihriälän Nousutuki-installaation kohti metafyysistä kurottavaan lohtuun.
Pauliina Turakka Purhonen & Tapani Kokko, Rumpalit, teoksesta Danse Macabre, 2020, puu ja tekstiili. Kuva: Pasi Autio.
Hanna Vihriälä, Nousutuki, 2020, akryylihelmet ja vaijeri, 108 x 218 cm. Kuva: Jussi Tiainen.
Näyttelyn kuratoineen Magdalena Åbergin omat puulevyille maalatut teokset tummine syineen ja oksanreikineen hätkähdyttävät kyvyllään asettaa ruumiistamme kantamat mielikuvat jännitteeseen niiden materiaalisuuden kanssa. Niissä on jotain samaa kuin Susanne Gottbergin idean ja aineen leikkauspisteeseen sijoittuvissa puulevymaalauksissa – jopa siinä määrin, että heidän teoksiaan voi ajatella toisiaan täydentävinä vastakohtina.
Åbergin teosten lisäksi Mari Sunnan epämukavia muotoja ja tekstuureja pursuavat maalaukset herättivät itsessäni irvokkaita mielleyhtymiä taiteen ja ruumiin välille luomisen ja materian muokkaamisen näkökulmasta. Kasvain alkoi esimerkiksi tuntua sattuman ilmeettömältä siveltimenvedolta ruumiiseen.
Mari Sunna, Pray, 2012, öljy kankaalle, 35 x 30 cm. Kuva: Jussi Tiainen.
Materian tuulet puhaltavat alati lävitsemme, ja vaikka meillä on ruumiiseemme nautintaoikeus, viimekätiset omistus- tekijänoikeudet ovat muualla. Morbus on tervetullut esimerkki taiteen kyvystä käsitellä tähän liittyviä vaikeita aiheita pakottamatta ottamaan niihin kantaa, näkökulmia ja tuntemisen mahdollisuuksia kirkastaen.
Näyttelyteksteissä teema on kehystetty hieman jäykällä tavalla ”treenihuuman” hybriksen ja haavoittuvaisuuden kaksinapaisuudeksi. Se on ymmärrettävä viestinnällinen ele monisyisen aiheen äärellä. Siitä tulee kuitenkin hieman paimennettu olo, että ahkera treenaaminen ja hyvän kunnon tavoittelu eivät voi olla todellisuudentajuista, jopa kuolevaisuuden tunnustamisesta nousevaa toimintaa, vaan taiteen herooinen hauraus on lähetettävä maan päälle muistuttamaan meitä arkisen kykeneväisyyden sumuun eksyneitä rajallisuuksistamme.
Yhtä kaikki Morbuksen lailla vaikuttavilla näyttelyillä on tapana inspiroida myös ajatuksia siitä, mitä tematiikalla voisi jatkossa tehdä. Viimeistään Villa Gyllenbergin prameat funkispuitteet kannustavat arvailemaan, mitä merkitsisi laaja museonäyttely, jossa sairautta ja haurautta käsiteltäisiin esimerkiksi luokka- tai vammaiskysymyksenä.