Helsinki Biennaali Vallisaari, HAM, Esplanadin puisto, 8.6.–21.9.
Maassa, jonka maisemaa hallitsevat metsät ja saaret, on kontekstiin sopivaa, että Helsinki Biennaali järjestetään Vallisaaressa, joka on jo itsessään oma ohjelmanumeronsa. Kolmatta kertaa Vallisaareen sijoitettuun biennaaliin rantautuessani ehdin kuitenkin jo pohtia, miten näyttely onnistuu tarjoamaan jotain uutta näin dominoivassa näyttelymiljöössä.
Ensimmäisen kerran biennaali järjestettiin vuonna 2021, nimellä Sama meri. Toinen, vuonna 2023 nimellä Uusia suuntia voi syntyä. Tämän kerran biennaalin vaikuttaa ensimmäisten vuosien kokeilujen jälkeen luottavan jo varmemmin omaan suuntaansa. Tämän vuoden biennaalin budjetti on ollut noin 4 miljoonaa euroa, josta leijonanosa on saatu Helsingin kaupungilta. Tavoitteena on biennaalin avulla kehittää Helsingin kansainvälistä mainetta taidekaupunkina. Odotukset ovat kahden aikaisemman näyttelyn toisistaan eronneen vastaanoton jälkeen jännittyneet.
Teemana toimii tänä vuonna Suoja, joka ammentaa vuosikymmeniä vailla ihmisasutusta olleesta Vallisaaresta. Totuttuun tapaan, luonto ja ympäristöteemat ovat biennaalissa vahvasti läsnä. Monet teokset ammentavat posthumanistisesta ajattelusta, jossa kyseenalaistetaan ihmiskeskeinen luontosuhde, ja huomio kiinnittyykin ihmisen sijaan muihin lajeihin. Biennaali demonstroi hyvin taiteen roolin ihmiskeskeisen ajattelun haastajana ja tieteellisten tutkimusten esiin tuojana.
Biennaalin ovat kuratoineet HAMin näyttelypäällikkö Kati Kivinen sekä kuraattori, taidehistorioitsija ja tutkija Blanca de la Torre ja esillä on kunnianhimoinen kattaus eri materiaaleja ja moniaistillisuutta.
Historian kerrostumia ja luonnon kiertokulkuja
Biennaalin tämän vuoden ansioksi nousee eri kulttuuriperintöjen esiin nostaminen, kun taiteilijat ammentavat muun muassa globaalista etelästä ja saamelaisuudesta. Erityisesti Ana Teresa Barbozan teos Toisiinsa punoutuvat tarinat (2025) sitoo taitavasti etelän ja pohjoisen kulttuureja. Teoksessa on punottu koivun tuohta ja Amazonin alueen alkuperäiskansojen käsityöperinteessä käytettyä Yanchama-puun kuorta toisiinsa. Teokset muodostavat onttoja puun kantojen muotoja muistuttavia muodostelmia, joiden sisäpuolelle on kuvattu koivun ja Yanchama-puun käytön historiaan liittyviä kuvituksia.
Carola Grahn: Vearalden Olmai, 2023/25.
Kuva: HAM / Helsinki Biennaali / Sonja Hyytiäinen
Toisenlaisen esityksen kulttuuriperinnön esiin nostamisesta tarjoaa Carola Grahnin teos Vearalden Olmai (2023–25), joka kuvastaa saamelaisiin kohdistunutta kolonialismia. Installaatio koostuu puurakennelmasta, jota koristaa poron- ja hirvensarvet. Installaation muoto on ammennettu muinaisesta saamelaisesta seremoniarummun kuva-aiheesta. Täällä se kertoo tarinaa saamelaisten historiasta Skandinaviassa, jossa uudisasukkaat tuhosivat ja myivät eteenpäin saamelaisille pyhiä rumpuja. Barbozan ja Grahnin teokset eivät pelkästään vie katsojaa luonnon ja materiaalin maailmaan, vaan tuovat myös esiin niiden syvälle juurtuneita kulttuurisia ja historiallisia kerrostumia. Barbozan teos punoo perinteitä yhteen, kun taas Grahnin teos kuvastaa, kolonialismin vaikutusta saamelaiseen luontosuhteeseen.
Ihminen loistaa poissaolollaan tämän vuoden biennaalissa, kun areenalle nousevat muut kuin ihmislajit. Geraldine Javierin tekstiili-installaatio Todistaja (2025) kuvastaa, miten kasvit ja eliöt ovat vallanneet hylätyn rakennuksen. Tekstiilit muodostavat tilaan pyöreitä kerroksia, jotka esittävät puiden muotoja. Sisään astuessa katsojaa tervehtii perhos- ja kasvikuvastot, jotka yhdessä tekstiilien vaimentavan äänimaiseman kanssa, muodostavat tilaan satumaisen tunnelman.
Javierin teos kiteyttää hyvin koko biennaalin teeman keskeisen ajatuksen: mitä tapahtuu, kun ihminen ei ole enää kaiken keskiössä, vaan osa laajempaa ekosysteemiä.
Geraldine Javier: Todistaja, 2025, yksityiskohta. Kuva: HAM / Helsinki Biennaali / Maija Toivanen
Tämä ympäristö- ja vastuullisuusajatus on Helsinki Biennaalin ytimessä paitsi näyttelyn teemassa ja sisällössä, myös sen käytännön toteutuksessa: kaikki näyttelyssä käytetyt materiaalit ovat joko paikallisesti hankittuja tai ympäristölle haitattomia. Kuraattori de la Torre on kertonut Frieze-lehdelle, että hiilijalanjäljen hallitsemisen lisäksi näyttelyprojektissa on pyritty huomioimaan myös muut jalanjäljet ja tarkastelemaan kestävää kehitystä kokonaisvaltaisesti. Biennaali onkin toiminut kansainvälisesti suunnannäyttäjänä vastuullisuudellaan, ja liittynyt globaaliin keskusteluun biennaalien roolista ympäristövastuun kantamisessa.
Kansainvälinen myyntivaltti vai rasite
Näyttelyn toteuttaminen kuitenkin monessa eri kohteessa on haastavaa ja synnyttää helposti mielikuvan kahdesta erillisestä näyttelystä, ennemmin kuin toisiaan täydentävästä kokonaisuudesta. Kenties ei ole tarvettakaan välttää erillisten näyttelyiden tuntua. Vaikka näyttelyt HAMissa ja Vallisaaressa koostuvat pitkälti samojen taiteilijoiden teoksista, luovat ne kaksi hyvin erilaista taidekokemusta. Molemmat näyttelyt nähneelle ne voivat luoda mielenkiintoisen ja eheän kokonaisuuden, mutta kuinka moni biennaalin kävijöistä löytää tiensä molempiin paikkoihin?
LOCUS / Tanja Thorjussen & Thale Blix Fastvold: Zostera Marinan kasvun laulu, 2025, yksityiskohta.
Kuva: HAM / Helsinki Biennaali / Sonja Hyytiäinen
Näyttelytilat demonstroivat myös hyvin, miten suuri rooli näyttelymiljööllä on taiteen kokemisen kannalta: HAMin riisutussa ympäristössä teokset nousevat täysin eri tavalla huomion keskipisteeksi, ilman Vallisaaren varjostavaa painolastia. Hyvä konkreettinen esimerkki miljöön vaikutuksesta on Tanja Thorjussenin ja Thale Blix Fastvoldin, eli LOCUS-duon lasikukkia sisältävät teokset, joita oli niin Vallisaaren rannassa kuin HAMissakin. HAMissa teokseen kuuluu roikkuvia lasikukkia, joiden alla on vesikasveja sisältävä akvaario, sekä äänimaisema. Museoympäristössä teoskokonaisuus nousee hallitsevaksi ja huomiota ohjailevaksi, siinä missä Vallisaaressa hennon vaaleat kukat sulautuvat vedenpinnan heijastavaan värimaailmaan. Teokset alleviivaavat, miten ratkaisevasti näyttelymiljöö voi muokata teoksen kokemista ja vastaanottoa.
LOCUS / Tanja Thorjussen & Thale Blix Fastvold: Zostera Marinan kasvun laulu, 2025, yksityiskohta.
Kuva: HAM / Helsinki Biennaali / Maija Toivanen
Onko biennaalin järjestäminen Vallisaaressa pitkällä tähtäimellä kannattavaa, vai onko riski, että kävijöiden kiinnostus vierailla saaressa lopahtaa? Ensimmäisenä vuonna 2021 oli järkevää järjestää biennaali Vallisaaressa, sillä se mahdollisti taiteen esittämisen uudella tavalla aikana, jolloin koronarajoitukset koettelivat museoiden kävijävirtaa. Saari on kiistatta varmasti paljon kansainvälistä yleisöä kiinnostava ja puoleensa vetävä elementti, ja toimii siten hyvänä myyntivalttina Helsingin kaupungille. Pitkällä tähtäimellä biennaalin järjestäminen Vallisaaressa voi tuoda myös haasteita, erityisesti kotimaan yleisöä miettien, sillä saaren miljöö vaatii teoksilta entistä enemmän erottuakseen aiempien vuosien biennaaleista. Onkin syytä pohtia, mikä on haluttu kohdeyleisö, johon pyritään vetoamaan, ja miten biennaali onnistuu tuomaan esiin uusia näkökulmia ilmastokriisiin jatkossakin?