Katsoin dokumenttifilmin, jossa kohtalaisen tunnettu ruotsalainen rockmuusikko kävi lapsuutensa ja äitinsä puolen kotikonnuilla Pellossa. Hän tapasi motellin pihalla miekkosen, jolta kysyi, kuunteleeko hän musiikkia. Vastaus oli: ”humppaa ja hengellistä musiikkia”. Selvää on, että keskustelu musiikin olemuksesta ei näistä lähtökohdista lähtenyt etenemään pitemmälle, sfäärit olivat niin erilaiset. Ehkä siksi, että toinen on muusikko, toinen ’tavallinen ihminen’.
Musiikki tosiaan menee genrejen mukaan, Kaija Saariaho on varsin eri juttu kuin Antti Tuisku, vaikka molemmat omalla tavallaan suosittuja ja menestyneitä olivatkin. Sitten ovat vielä ne kaikki pienempien yleisöiden jutut, jotka todellakin ovat suosittuja omilla estradeillaan. Hyviäkin, mutta monet eivät ’menestyviä’, kun joutuvat muutakin työkseen tekemään.
Näyttää jostakin syystä olevan, että erilaisten taidekäsitysten tai -maailmoiden rinnakkainen ja usein toisiaan koskettamaton olemassaolo on vaikeampaa käsittää ja hyväksyä kuvataiteessa kuin vaikkapa musiikin tai tekstien maailmassa.
Kuvataiteesta on kummallisen helppoa lähteä yllättävänkin kevyelläkin oikeassa olemisen uskolla julistamaan mikä on hyvää, kuten vertailla julkisesti mielipiteenään vaikkapa sitä kumpi on parempi Picasso tai Johanna Oras. Molemmathan kun tekevät tauluja. Siihenkin yleisön herätti Helsingin Sanomille harvinainen kuvataiteilijahaastattelu, jossa taloustoimittaja pyrki luomaan jonkinlaisen oikealla tavalla menestyvän ja asiantuntijoiden väheksymän taiteilijan arkkityypin.
Mutta jos jonkin asian oleminen tauluna on yhdistävä tekijä, niin miksipä ei sitten voitaisi pitää samalla viivalla vaikkapa kirjana olemista, kuten runokokoelmaa ja autonkorjausopasta. Toinen myy enemmän, toinen vähemmän. Toiseen on saatettu saada jopa tukea, toiseen ei välttämättä.
Mutta kai nyt jokainen myöntää, että se, mikä ei myy niin paljon, ei ole sen takia huonompi kuin sellainen, joka myy enemmän. Sellaisessa maailmassahan Temun tuote olisi aina parempi kuin suomalainen jäänsärkijä.
Kulutustavaran kaupassa voidaan kuvitella, että talouden ”näkymätön käsi” ohjaa hinnan ja kysynnän kautta asiakkaat oivallisimpaan tuotantoon. Tosin tuo käsikin taitaa reaalimaailmassa olla kuitenkin vähän kömpelö ilman erilaisia tukia tai muita taloudellisia ohjauksia. Aivan vapaalla taloudella kun on taipumus monopolisoitua.
Jos kaikki halutaan nähdä kamppailuna, niin on syytä ymmärtää, että taide eri karsinoineenkin on oikeastaan kamppailua ihmisten ajattelusta – ja jopa tunteista.
Jos tällaisen kamppailun voittajaksi pääsee aina se, joka kaikkien muidenkin mielissä jo on, tai se, joka osaa mainostaa tuotettaan mielikuvamarkkinoilla vahvimmin, ihmiset muuttuvat tahdottomasti samanmielisiksi halittaviksi lampaiksi.
Siksi demokraattinen yhteiskunta tukee taidetta, raivoisasti.
Pessi Rautio, Taide-lehden päätoimittaja