Helsingin Sanomat otsikoi 15.09.2025 taiteilijakuraattorin Elham Rahmatin suulla taideyhteisön vaientavan eriävät mielipiteet.
Tähän tarvittiin iranilaissyntyinen nainen. Aiemmin tätä ei olla ääneen sanottu; sillä taideyhteisö on tehokkaasti onnistunut vaientamaan eriävät mielipiteet. Kotoiset kultakauden jälkeläiset noudattavat perinteistä suomalaista stereotypiaa ja onnistuvat olemaan hiljaa usealla eri kielellä. Myös omalla äidinkielellään. Joten oikeastaan kyse ei ole vaientamisesta sillä puhumattomuudessa niitä eriäviä mielipiteitä ei pääse edes syntymään. Hiljaisuudessa mikään ei sikiä.
Se ei tietenkään ole ongelma, jos minkään ei haluta sikiävän. Suomalainen yrityskulttuuri näyttää tässä kulkevan etunenässä: samainen lehti kirjoitti (26.08.2025) suuryrityksiä johdettavan lähes identtisellä koulutustaustalla; yläkerta tuntee ja rekrytoi kaltaisiaan. Voisi kuvitella elämän helpottuvan, sopu sijaa antaa ja koneet käyvät ja niin edelleen. Mutta artikkeli näkee sen sijaan ongelman: tämä voi johtaa ajattelun supistumiseen.
Se ei tietenkään ole ongelma, jos seurataan nykyhallituksen linjauksia. Ajattelu on tarpeetonta ajanhukkaa eikä kuulu tuottavan työn piiriin. Ongelmana ovat kulttuuriväki ja maahanmuuttajat. Elham Rahmati onkin tässä saanut tuplajättipotin. Siksi hän Descartesia seuraten ajattelee eli siis on. On olemassa eikä vaikene.
Ja sellainen voi johtaa näkemyksiin ja näkemyksellisyyteen. Ja törmäyskurssiin. Varsinkin jos päätyy ajattelemaan ääneen. Meillä vaikeneminen kun on kultaa, miltei konkreettisesti. Yritysmaailmassa turpansa kiinni pitämisellä tienaa paremmin, ja Iranista katsottuna sama pätee omaan taidemaailmaamme. ”Monet pelkäävät menettävänsä työmahdollisuuksia tai joutuvansa yhteisönsä ulossulkemiksi”
On hyvä kysymys, onko aina ollut näin vai onko kyseessä luonnollisen monopolisoitumisen luoma kehityskaari. Ovatko yritysjohtajamme joskus olleet aidosti luovia ja ovatko taiteilijamme kiistelleet muustakin kuin siitä, kenen vuoro on maksaa lasku Kämpissä?
Ehkä näinkin on joskus ollut. Lähihistoriamme valossa voisi kurkistaa kuuluisaan taistolaisuuteen ja 70-luvun työläisrealismin kauteen. Vaarien vankkureista katsottuna mitään muuta kuin punalippujen vappumarsseja ei ollut lupa kuvata. Harhakuva, sillä Suomeen siinnyt modernistinen perinne jatkoi kuitenkin taivaltaan taiteen tantereilla. Kukaan ei joutunut keskitysleireilemään abstraktin muotokielensä parissa, ja kunnon porvareilla oli loisteliaat menestymisen mahdollisuudet apurahakilpailuissa. Sillä politiikka oli päässyt leviämään kouluneuvostoista taidetoimikuntiin, ja vasemman laidan ruuhkautuessa oikealla oli tilaa, toisin kuin joistakin takavuosien marmatuksista voisi kuvitella. Itse asiassa kulttuuritaistolaisuus oli osa moniarvoista ja vaurastuvaa Suomea, keskusteluun oli oikeutensa, kärkeväänkin, kunhan vain muisti äänestää Kekkosta. Hyvinvointivaltio hiipi maahamme eikä luvassa ollut nykyisiä somelynkkauksia, koska mitään somea ei ollut.
Pitäisikö meidän siis nähdä sosiaalinen media tasapäistäjänä ja sananvapauden syöjänä? Vai kääntäisimmekö katseemme Kekkosen kuolemaan? Tai hyvinvointivaltion alasajoon?
Jokin on joka tapauksessa muuttunut, sillä vaikka ilmaisullisesti elämmekin taidemaailmassa, jossa kaikki käy, taidekeskustelussa kaikki ei käy. Taidehallintomme kehityskulku näyttää muutoksen suunnan.
Taidetoimikuntalaitoksen aikoinaan kuoriutuessa virastoksi nimeltään Taiteen edistämiskeskus myrskytuulet leijuivat eetterissä. Nyt käynnissä oleva siirtymä Taide- ja kulttuurivirastoksi kävi aidon DDR:läisen keskustelukulttuurin läpi: kukaan ei sanonut mitään. Ei uskaltautunut.
Oliko syynä sitten some tai jokin muu, jää tässä vaille vastausta. Mutta joka tapauksessa luonnollinen homogeenisyys on luonnotonta. Eikä johda mihinkään. Joten rakkaat lukijat: Maailma muuttuu päivä päivältä ja kulkee kulkuaan. Mihin suuntaan, siitä voisi ja kannattaisi aina keskustella.
Mikko Paakkola, taidemaalari