Harri Pälviranta: Tulen indeksi. Galleria Heino 11.10.–9.11.
Harri Pälvirannan Tulen indeksi -näyttelyssä liikuskellessa mielen läpi saattoivat vilahtaa esimerkiksi kuuluisat rikospaikkakuvat tai välähdykset David Lynchin elokuvista. Jotain tuhoisaa on tapahtunut, jossain saattaa olla syy tai syyllinen, ilma jota hengitämme ei joka tapauksessa ole ennallaan – ja kuva pakottaa jatkamaan katsomista.
Galleria Heinon näyttelyn taustalla ovat Pälvirannan matkat, joilla hän on kiertänyt planeetan eri kolkissa kuvaamassa maasto- ja metsäpaloalueita. Esillä oli myös ”tuligrammiksi” kutsuttu, kaasupolttimella puulevyä hiiltämällä tehty suuri käänteiskuva puiden oksistosta.
Pälvirannan työskentely aiheen parissa on näyttelyesitteenkin mukaan otteeltaan dokumentaarista, mutta lopputulosten merkityksellisyys nousee ennen kaikkea kuvakielestä ja vahvasta poetiikasta. Ilmastokriisi on itsestään selvästi osa tällaisen näyttelyn mielekästä kokemista, mutta mistään silkasta kannanotosta tai raportoinnista ei ole kyse.
Näyttelyn nimen sana ’indeksi’ on semiotiikan eli merkkijärjestelmien tutkimuksen termi. Se tarkoittaa kahden asian välistä suhdetta, joka perustuu syy-yhteyden ymmärtämiseen (eikä esimerkiksi näkyvään kaltaisuuteen). Heinon näyttelyssä indeksisyys oli kiehtovan latautunutta. Kontrasti salamavalolla esiin manattujen, mykän aavemaisesti yöhön jähmettyneiden puiden sekä niiden herättämän tulimyrskymielikuvan välillä oli välittömästi tunnettavissa.
Australia #18, 2024, arkistokelpoinen mustesuihkutuloste, 121 × 94 cm.
Joidenkin kuvien kohdalla oli hankala uskoa kyseen olevan valokuvasta ja tavanomaisesta mustesuihkutulosteesta. Tekstuurien ja syvyysvaikutelmien voimakkuus sai osan teoksista, kuten Rodos #46:n, näyttämään reliefimäisiltä pinnoilta tai useiden läpikuultavien tulostusten kerroksilta. Australia #18 -kuvan harmaan sävyiksi kärynnyt maasto taas muistutti sitä enemmän grafiikkaa, mitä lähempää sitä katsoi.
Kuvien vahvan auran keskellä tuntui välillä, että niiden katse seurasi Heinon puulattian narisuttajaa kuin vanhoista piirroselokuvista tutut esivanhempien muotokuvien silmät.
Harri Pälvirannan näyttelystä Tulen indeksi Galleria Heinossa.
Niin, puulattia. Suomalaisessa valtavirran taidevalokuvassa materiaalisuus ei suuresti korostu, kuten Helen Korpak havainnollisti pari vuotta sitten Kunstkritikk-lehdessä (”Uncertain Prospects”, 3.10.2023). Heinossa lattiamateriaaliin havahtuminen taas käänsi näyttelystä hätkähdyttävästi esiin uuden, installatiivisen puolen. Samalla edellä mainittu, rosoisen haptinen Tuligrammi #4 asettui kuin meedioksi kuvien ja tilan välille.
Useissa sarjan kuvissa etualan ja taustan suhde on salamalla häikäistyn kohteen ja sysimustan yön välinen. Jotkin on kuitenkin otettu päivänvalossa, ja esimerkiksi Teneriffa #40:stä oli vaikea sanoa, ovatko taustan vaaleat kiehkurat pilviä vai sammutetun roihun vielä paikalla viipyilevää savua. Yksityiskohta jalosti näyttelyn arvoituksellista yleistunnelmaa.
Jos Tulen indeksi jäi välistä, tai on kiinnostunut asettamaan sen Pälvirannan aiemman tuotannon kontekstiin, Mikkelin taidemuseon Tumma turva -näyttelyssä voi nähdä hänen valokuva- ja videoteoksiaan 15.2.2026 asti.
Petteri Enroth, taidealan freelancer ja toinen osapuoli keskustelumuotoiseen kritiikkiin erikoistuneessa Seiskan pojat -duossa