Kirjoitin edellisessä Taide-lehden kolumnissani unien ja tarkkaan katsomisen välisestä jännitteestä ja siitä, kuinka etenkin väkivaltaisten aiheiden kohdalla utuinen voi mahdollistaa joskus paremmin lähelle katsomisen kuin teräväpiirteisen tarkka.
Ajatuksena oli, että siinä missä tarkasti katsominen yhdistetään arkiajattelussa usein analyyttisyyteen ja yhteiskunnalliseen kritiikkiin, esimerkiksi fotorealismin perinteessä korostettuun teräväpiirteisyyteen liittyy etäännytettyä kylmyyttä, ja joissain psykologiasta ammentavissa traditioissa häiritsevän kirkas muistojälki on analogia traumalle.
Kolumnin kirjoittamisen jälkeen kävin Istanbulin Biennaalissa, jossa unet tulivat taas vastaan. Tälläkin kertaa niiden konteksti oli yhteiskuntakriittinen.
Christine Tohmén kuratoima Istanbulin Biennaali lähestyi taiteen poliittisuutta unien, ilon ja leikin metaforilla. Nämä usein eskapistiset vireet yhdistettiin biennaalissa poliittisen taiteen estetiikkaan ja erityisesti ajatukseen resilienssistä ja siitä, että lepo ja ilo ovat välttämättömiä monikriisisessä maailmassa selviämiseksi.
Uni, ilo ja leikki eivät tarkoittaneet kuitenkaan biennaalissa pakoa todellisuudesta. Sen sijaan ne tarjosivat väylän, jonka avulla kestämätöntä maailmaa saattoi käsitellä: esimerkiksi libanonilaisen Haig Aivazianin animaatiotrilogiassa yhteiskunnallista pimeyttä lähestyttiin iltasadun metaforalla ja ranskalaisen Sara Sadikin installaatio vei maahanmuuttajanuorten illanviettoon ja tietokonepelien pariin.
Biennaalin teokset hätkähdyttivät. Ne paljastivat kriittisyyteen liittyvää emotionaalista normistoa, jossa lempeä ja leikkisä ovat analyyttisinä tunteina marginaalisia.
Pehmeällä on kuitenkin yhteiskuntakritiikissä paikkansa.
Esimerkiksi jotkut feministisesti orientoituneet aktivismikulttuurit rakentavat tietoisesti positiivista ilmapiiriä aktivistien kesken.
Yhteisöllinen huolenpito ja lempeys voivat olla tietoinen strategia ja vastaliikkeitä niin sanotulle machoaktivismille, jossa henkilökohtainen jaksaminen ja hyvinvointi uhrataan kuluttavan taistelevalle kamppailulle.
Taistelevan aktivistin hahmo tuo jossain suhteessa mieleen myös yhteiskuntakriittiseksi mielletyn taiteilijahahmon, joka taistelee sortavia rakenteita vastaan voimiaan säästelemättä.
Istanbulin biennaalin teoksia katsellessa tuli miettineeksi, voiko sortoa vastustaa itseään tuhoamatta.
Aktivismikulttuuri ja yhteiskunnallinen työ on itsessään usein kuluttavaa. Ei siis ihme, että esimerkiksi Elokapinassa on käytössä niin sanotun uusiutuvan kulttuurin periaate, jossa ajatellaan, että luonnonvarojen säästämisen lisäksi on säästettävä myös sosiaalisia, emotionaalisia ja kulttuurisia voimavaroja.
On hyvä huomata, kuinka hälytystila ja taisteluvalmiudessa pysyminen on pidemmän päälle kenelle hyvänsä kestämätöntä. Sen toistuva nostattaminen on myös tapa hallita ihmisiä ja vaikeuttaa kykyä palautua, ajatella ja uudistua.
Jatkuvien rahoitusleikkausten, vuosikymmeniä jatkuneen prekaariuden tai pätkäprojektikulttuurissa elävien kulttuurityöläisten kohdalla kroonisen hälytystilan ylläpitäminen on myös moraalisesti arveluttavaa.
Istanbulin Biennaalin kuraattori Christine Tohmé huomioi biennaalikatalogin esipuheessa, kuinka kuluttavasta ilmapiiristä kieltäytyminen, uneen vetäytyminen ja leikki voivat olla yhteiskunnallisesti tiedostavia tekoja. Itsesäilytyksen ja uusiutumiskyvyn kannalta ne ovat myös ehdottoman kriittisiä.