Näin joulun aikaan on hyvä suoda ajatus ihmeille. Eräs sellainen, jopa arkinen, on se, että kuvataide tulee niin vahvasti meidän saatavillemme, julkiseksi ja ilmaiseksi onneksi.
Nyt ihmisten ostopäätökset kuuluvat olevan lähellä minimiä, kaiken tasoinen kaupankäynti jumittaa, ja monet punnitsevat voivatko he enää käyttää rahaa mihinkään, esimerkiksi kulttuuritapahtumiin.
Kuitenkin jotakin jää. Julkista taidetta kuitenkin ilmestyy koko ajan yhteiseen elämäämme ihmetyttämään ja ehkä ajatteluttamaankin laajalla skaalalla, Tikkurilan rautatieaseman viereisestä jättiläismäisestä korppiveistoksesta miltei intiimiin Lotta Svärd -monumenttiin Tampereella.
Itse asiassa saamme julkista taidetta omaksemme valtavasti enemmän kuin muutamat harvat lyhyet uutiset medioissa kertovat. Esimerkiksi pelkästään Helsingin taidemuseon organisaation kautta julkiseen tilaan saatiin vuonna 2023 peräti 16 teosta, viime vuonna 14 ja tänä vuonnakin seitsemän. Siis keskimäärin kerran kuussa jonnekin pulpahti yksi uusi pysyvä teos. Ihmeellistä.
Sitten on tietysti se valtava määrä aivan tuoretta kuvataidetta, jonka ripustus vaihtuu usein neljän viikon välein, jota voi ilmaiseksi käydä katsomassa yhtä lailla niin osuuskunnallisissa, idealistisissa, taitelijajärjestöjen omissa kuin kaupallisesti toimivissa, teosmyyntiin perustavissakin gallerioissa.
Kaiken kukkuraksi juuri kuvataiteen piirissä organisoidaan suuriakin tapahtumia, joissa taide tulee ihmisten elinympäristöön, ilmaiseksi.
Tässä lehdessäkin raportoidaan tapahtumasta, johon liittyvää taidetta saattoi nähdä yli kuukauden ajan koko Tampereen kaupungin alueella gallerioista kaupungin eri puolilla oleviin kirkkoihin. Virosta, joka on käytännössä Suomeakin markkinatalouteen uskovampi maa, analysoidaan ilmaiseksi nähtyä grafiikkatriennaalia ja valokuvabiennaalia, jossa teoksia tuotiin myös väliaikaisesti aivan kaupungin keskustaan, kokeilemaan uudenlaisia julkista taidetta, jopa valokuvataiteen keinoin.
Julkisuus ja ulospäinsuuntautuvuus on kuvataiteen asia. Tässä lehdessä käydään läpi jopa keskustelu tekoälyn kanssa siitä, millainen käsitteellisen julkisen taideteoksen se tekisi.
Itse asiassa tätä lehteä oikolukiessani huomasin kuinka ällistyttävän monessa kohdassa tuli vastaan ajatus julkisesta – eli siis yhteisestä jaettavasta, joka ei jakamisesta vähene. Se ulottuvuus on kuvataiteesta puhuttaessa aina ihan siinä nurkan takana.
Toivottavasti yhteiskunta toimii edelleen niin, että meillä ihmisillä säilyisi edes tämä ihme.
Pessi Rautio, Taide-lehden päätoimittaja