Pentti Kaskipuro, Sara Hildénin taidemuseo, Tampere, 10.1.–19.4.
Sara Hildénin taidemuseo on rakentanut runsaan ja antoisasti teemoittain etenevän näyttelyn Pentti Kaskipuron (1930–2010) grafiikasta. Sara Hildénin Säätiö vastaanotti taiteilijan testamenttilahjoituksen mukana noin 2000 Kaskipuron teosta vuonna 2011. Materiaalia näyttelyksi siis riittää.
Näyttely etenee suurelta osin kronologisesti, mutta en halua aloittaa alusta. Aloitan 1970-luvulta, missä pääsen näkemään sitä, mitä eniten odotan: porkkanoita, lanttuja ja sitä pimeää, pimeää mustaa.
Keräileminen
Niin, musta. Kaskipuron mustuus on syvää. Siihen tekee hyvää upota. Taiteilija ei ainoastaan halua näyttää jotakin vaan ihan yhtä paljon hän haluaa ottaa meiltä jotakin pois. Pimeydessä on odottava tunne, muttei pelottava tai uhkaava. Jokin mikä ei vielä näy, saattaa näkyä kohta.
Pentti Kaskipuro, Pää ja perunoita, 1972
Kaskipuron grafiikassa ikuisuus takertuu kotoisiin aiheisiin. Kaikki on niin selkeää! Yksilön arkisessa hetkessä (porkkanoiden pilkkomisessa) näkyy ihmiselämän vuosituhantinen toisto. On kyse perusasioista, ruoasta, kodista, turvallisuudentunteesta.
Ruoka on teoksissa läsnä, mutta ei ateriana vaan aikeena. Sienet ja juurekset ovat täynnä mahdollisuutta ja makua, mutta nyt ne ovat vielä osa luontoa ja luonnon kauneutta. Teoksissa onkin erityisesti keräilijän katse. Saamme löytää luonnosta näitä arvokkaita asioita, jotka pitävät meidät hengissä.
Ja millainen katse. On aivan eri asia nähdä monta sientä kuin tehdä yhdestä sienestä keskipiste, muotokuva. Nähdä yksilöllisyys kasvissa, jonka aikoo syödä; voiko tämän kiitollisempi ollakaan.
Herkistyminen
Katseltuani riittävästi kappaleiden geometriaa (paperipussi! makkara!) palaan ajassa taaksepäin ja kiipeän museon ylempään kerrokseen. Siellä saan aloittaa alusta, 1950-luvusta ja ihmisistä, maisemista.
Pentti Kaskipuro, Istuva nainen, 1952.
Tekee mieli (ehkä valheellisesti) sanoa, että näen jo Kaskipuron ihmiskuvista, miten hänen taiteensa tulee pelkistymään. Ihmiset ovat valon ja varjon pohjia, pintoja, joissa tulevaisuuden muodot jo väreilevät. Kysyn kuvilta, voiko sientä katsoa herkemmin kuin ihmistä. Ajatuksessa on jotakin hurmaavaa: että jäämällä yksin ihminen herkistyy ja näkee syvemmin. Ihmisissä hän näkee pinnan, mutta yksin keittiössään hän näkee kaiken.
Kaskipuron maisemakuvissa puut elävät ja ihmisen tekemä, kulmikas maailma vain on. Hän katsoo, pelkistää, ja ottaa teoksiinsa oleellisen. Pilvistä tulee popcornmaisia pilven ideoita, sienen palaset eivät eroa kallioista tai kivistä. Muodot ovat samoja kaikissa mittakaavoissa. Ja tässähän koko ihme on: pilvet ovat taivaalla leijuvia kiviä. Sienet ovat kallioita, joita voi syödä. Ihminen on lohkare, joka puhuu ja tekee työtä.
Käsittäminen
Taiteilija kävi läpi myös surrealistisen vaiheen, joka kiteytyy hienosti vuoden 2002 Outo maisema -teokseen. Lantusta on tullut toimija, jonkinlainen valtava olento. Kuva on utuinen ja hämärä, ikään kuin yrittäisin saada kiinni kauan sitten kadonneesta muistosta. Mitä pidempään katson, sitä enemmän liikutun. Kaikki tämä katoaminen. Asiat jättävät meidät. Myös oma elämämme jättää meidät, ja lopulta on vain utua.
Outo maisema. 2002.
Kaskipuron kädenjälki on niin hieno, että ajattelen hänen taidettaan käsittämisenä; käsillä ymmärtämisenä. Hänen jakamansa tieto on jossakin sanojen ulottumattomissa.
Näyttelyssä on esillä paljon tätä käsityötä. Saamme ihailla myös Kaskipuron kaivertamia ja työstämiä metallilaattoja. Ne kiiltelevät kuin korut.
Toisaalta koen laattojen näkemisen vähän liian intiiminä; teos on teos, enkä tiedä, onko laattoja tarkoitettu yleisön silmille. Toisaalta, niin, onhan niitä kiva katsella. Laatat ovat suoraa kommunikaatiota, kun taiteilijan ja minun välissä on vain tämä yksi esine.
Karsiminen
Kaskipuron taito näkyy kaikkien aikojen ja aiheiden läpi. Hänellä on käsittämätön kyky valita, milloin näyttää yksityiskohtia ja milloin pelkistää. Kun joku on näin hyvä työssään, hyvä leviää ympäristöön. Ja nimenomaan työltä teokset usein näyttävät: kertaamiselta, toistamiselta, taidon kehittämiseltä.
Pentti Kaskipuro, Nukke, 1975.
Katseltuani näyttelyn ymmärrän, miten taiteilijasta tuli niin hyvä. Saan nähdä jonkinlaisen ehdotuksen reitistä, jota hän on kulkenut, ja koska näen reitin, näen kehittymisen, ajatukset, valinnat, taidon. Minulle kirkastuu hänen halunsa nähdä aina terävämmin. Tarve karsia jotakin mutta myös näyttää jotakin. Ei vain poistaa ja poistaa vaan tulla paremmaksi siinä, mitä valitsee jättää paperille.
Näyttely on runsas ja siten ristiriidassa teosten niukan sisällön kanssa. Kaskipuron grafiikassa on päällimmäisenä pysähtymisen tunne, tapahtumien välissä oleminen. Näyttelyn tunne on päällekaatuva paljous. Ihmisiä on paljon, teoksia on paljon. Ehkä näyttely olisi helpommin vastaanotettavissa palasina.
Taide on lumoavaa, mutta lopulta käy raskaaksi lumoutua. Toisaalta: voiko liiasta hyvästä lopulta olla kovin pahoillaan