Hämärässä näyttelytilassa pehmeästi valaistut teokset nousevat esiin kuin keitaat aavikolla tai pienet saaret aavalla merellä. Teokset on sijoiteltu niin väljästi kuin pienehkössä tilassa on mahdollista, jolloin niiden välillä tulee vaeltaneeksi. Etäisyyksien välille laskeutuu lupailevaa jännitystä.
Kuraattori Erich Bergeriltä on rohkeaa ottaa käsiinsä ikään kuin yksi maailman suurimmista aiheista: aika, yhteen tiukasti ketjuttuneet menneisyys, nykyhetki ja tulevaisuus, kaiken vaikutus kaikkeen ja ihminen kaiken myllerryksessä. Vielä rohkeampaa on tarttua kaikkeen tähän ainoastaan kuuden teoksen voimin.
Näyttelyn nimi viittaa ajatukseen siitä, että tulevaisuus muokkautuu koko ajan nykyhetkestä käsin ja siksi se onkin nykyhetken ”saastuttamaa”. Näyttely lupaa kuroa kokoon hurjan 4,3 miljardin vuoden ajanjakson teosten kautta, jotka ”kertovat maapallosta, jota muovaa ekologisten, geologisten ja kosmologisten voimien lisäksi myös ihmisen toiminta”.
Ensimmäisenä kulkeudun Elsa Salosen maalauksen Olemme kaikki tähtipölyä (2017) luokse. Salonen on maalannut lasille meteoriiteista jauhetulla pölyllä ja käyttänyt kuviensa malleina 1600-lukulaisten tähtikartastojen kuvituksia. Kuvissa on vanhaa painolastia, atomiemme ikuisen kiertokulun näkymätön saate. Lasin, pölyn ja valon hauraus muistuttaa kaiken muunkin hauraudesta.
Salosen maailmankaikkeutta tunnusteleva aihe saa näyttelykierrosta jatkaessa seurakseen Andy Gracien installaation 2.8B420K (2023–). Teokseen kuuluu asiantuntijoiden laskelmia hyödyntämällä tuotettu suunnitelma ja pienoismalli monumentista kaiken elollisen sukupuuton jälkeiseen aikaan sekä ilmaston lämpenemisen aiheuttaman hiipivän maailmanlopun visualisointi.
Gracie argumentoi planeettamme väistämättömän alamäen perinpohjaisesti. Loputtomalta tuntuvan materiaalin opiskelu vie aikaa ja kärsivällisyyttä, ja vaivannäöstäni huolimatta käsitykseni teoksesta jää epämääräiseksi.
Varsinkin itse monumentin, teoksen visuaalisesti merkittävimmän osan, merkitys ei avaudu. Kun ihmiskunta tuhoutuu ja pilvenpiirtäjät, patsaat ja muut merkit ihmisen ylivallasta tällä planeetalla ovat jo kauan sitten kaatuneet, onko ihmisen todella välttämätöntä saada vielä yksi merkki itsestään maisemaan? Viimeinen sana kaiken muun olemassa olleen yli, vaikkei kukaan ole sitä enää edes kuulemassa tai näkemässä? Eikö jo annettaisi olla…
Laura Beloff: Broileri kosmologia (2025)
Gracien teoksen jälkeen saan ilon kurkistaa Laura Beloffin teoksen Broileri kosmologia (2025) myötä mikroskoopilla broilerin takamukseen. Kysymys herää: onko NASA:n avaruussatelliittidata niin yksitoikkoista katseltavaa, että se pitää sijoittaa perseeseen, jotta sitä jaksaisi vilkaista? Vastaus: on.
Täytetty broileri osana taideteosta tuntuu sensaationhakuiselta, mutta toki se on Seinäjoen taidehallin puolelta selvästi motivoitua. Kuuluuhan maaseutuidentiteetin ja paikallisuuden vaaliminen taidehallin ohjelmalinjaukseenkin. Tällaisten teosten kautta se todella tehdään näkyväksi.
Minussa linnun takamus ei saa aikaan jännitystä, pöyristystä tai huvittuneisuutta. Olennaisempaa kuitenkin on, että Beloffin teokset tekevät terävän huomion: niissä korostuu se häiritsevä fakta, että ihminen on jalostanut kokonaisen eläinlajin yksinomaan ruoakseen – ja kaiken kukkuraksi tämä lintulaji ylittää runsaslukuisuudessaan maailman aivan kaikki muut lintulajit.
Emilia Tikan, Oula A. Valkeapään ja Leena Valkeapään installaatioon Johtingeaidnu – The Path Within (2025) kuuluu muun muassa kaksi lyhytelokuvaa sekä suuri kotateltta, jonka sisään voi ryömiä. Videot on projisoitu vastakkaisille seinille, ja Saamenmaan maisemat avautuvat avarina keskellä niitä matalalla säkkituolilla lepäävälle. Teos on kaunis, mutta sen syvällisempi merkitys ei avaudu vain katselemisen kautta, vaan vaatii jälleen tekstiä tullakseen ymmärretyksi.
Näyttelyteksti ei kuitenkaan ole avulias. Se välttelee poliittisia avauksia kuin ruttoa. Epämääräinen höpinä kulkureiteistä, epigenetiikasta ja Golfvirran tyrehtymisestä lähinnä hämmentää.
Taiteilija Emilia Tikan verkkosivut sen sijaan kertovat suoraviivaisesti, että poronomadismin perinne Saamenmaalla on ollut valtiopolitiikan vuoksi uhattuna jo pitkään. Teos kuvittelee fiktiivistä tulevaisuutta, jossa poropaimentolaisuuden kadottua voidaan uusien tieteenalojen ja porojen luiden avulla herättää eloon kehollisia, ylisukupolvisia muistoja.
Vaellan eteenpäin kohti laaksoja. Petri Ala-Maunus on maalannut näyttelyyn kookkaan teoksen Kurikka Buried Valley (2026). Kurikan muinainen laakso on ulkonäöltään mysteeri: ei tiedetä, miltä 1,5 miljardia vuotta sitten Pohjois-Afrikan leveyksillä sijainnut laakso on todellisuudessa näyttänyt. Ala-Maunus on kuvitellut nykyisen Seinäjoen seudulla sijaitsevan paikan kankaalle öljyvärein.
Näyttelyn päättää Katri Naukkarisen ja Aurora Del Rion Decay Cyphers (2023–2026), joka yhdistää tiedettä ja hengellisyyttä. Teoksessa algoritmi osoittaa kirjaimia seinälle projisoidussa kirjainkartassa sen mukaan, millaisella voimakkuudella vitriiniin sijoitettu radioaktiivinen tuhkakasa säteilee. Katsojat kutsutaan kirjaamaan osoitettuja kirjaimia penkeille sijoitettuihin vihkosiin. Näyttelytekstin mukaan teos kutsuu meditatiivisiin kohtaamisiin radioaktiivisuuden kanssa ja pyrkii osaltaan tutkimaan, voisiko radioaktiivisuutta tulkita jopa jumaluutena.
Ajatus radioaktiivisuuden palvonnasta on hauska, mutta jokaisen kirjaimen kiinni saaminen osoittautuu lähes mahdottomaksi ja syntyvät viestit ovat järjettömiä. Lopulta jo tuntikausia näyttelyssä aikaa viettäneenä en löydä itsestäni enää kärsivällisyyttä ja jätän leikin lyhyeen.
Utelias mielialani onkin ehtinyt liukua jo suorastaan lievään uupumukseen. Kaikki teokset käsittelevät näyttelyn teemaa niin toisistaan poikkeavien aiheiden ja näkökulmien kautta, että maailmasta toiseen loikkaaminen ja uuteen, edelliseen teokseen millään tavalla liittymättömään aiheeseen jatkuva virittäytyminen ja vihkiytyminen tuntuu kuormittavalta. Napakasta teosmäärästään huolimatta näyttely vaatii kokijaltaan paljon, ehkä liikaakin.
Silti olen ilahtunut. Näyttely kutsuu ihmistä katsomaan kauemmas itsestään. Se on arvokasta, sillä empatiaa voi maailmassamme tuskin koskaan olla liikaa. Soisinkin empatian ja kauaskatseisuuden saastuttavan aikaamme nykyistäkin enemmän.
Ajan saastuminen
12.6.2026–9.1.2027
Seinäjoen taidehalli
Kuvat: Krista Luoma / Seinäjoen taidehalli