Väkivaltainen maisema

Camille Auerin ahdistavassa teoksessa silmä lepää, mutta korvia särkee.
Taide-lehti

Camille Auer: Varsinaissuomalainen koira
Sinne
6.11.–20.12.2026

Miellyttävä ahdistus valtaa kehoni. Mustilla kankailla vuorattu näyttelytila tuntuu kotilolta. Vanha nahkasohva seisoo keskellä tilaa, edessään valtava valkokangas. Sohvan yläpuolelle aseteltu kohdevalo luo mielikuvan installaatiosta. Vajoan ruskeaan nahkaan ja odotan sen haisevan röökiltä.

Camille Auerin Sinne-galleriassa esillä oleva Varsinaissuomalainen koira on ambisoninen eli 360 asteen äänikenttää hyödyntävä nelikanavainen ääniteos sekä video. Tunnin aikana näen ruskeanharmaita Varsinais-Suomen maisemia ja kuulen Auerin säveltämän kokonaisuuden, joka rakentuu liikenteestä, puheesta, musiikista ja linnunlaulusta poimituista ääninäytteistä.

Otokset ovat staattisia. Elleivät autot kulkisi maisemien läpi, voisin kuvitella katsovani valokuvia. Kaikki moottoriton on pysähtynyt, eivätkä pilvet suostu karkaamaan. Otosten pitkä kesto haastaa minut luottamaan Aueriin taiteilijana, jotta voin asettua odottamaan ja vastaanottamaan.

Vähitellen ahdistus lakkaa olemasta miellyttävää. Tunnen olevani jumissa liikenneympyrässä. Kuulen lasten huutoa ja haluan kotiin. Mopopojat päristelevät ohi, välillä auto ajaa läheltä, välillä joku kaasuttaa oikein huolella. Lintujen laulua en tunnista. Äänet pakottavat itsensä kalloni sisälle. Vaikka katsoisin pois videosta, en pääse irti maisemasta. 

Ääni kasvaa asteittain, kunnes korvia alkaa särkeä. Intensiteetin huipulla tapahtuu yhtäkkinen vaihdos, hiljainen katkos. Mieleeni tulevat kauhuelokuvien pahaenteisyyttä luovat kohtaukset. Rajut äänet pakottavat kokemaan teoksen kehollisesti. Aluksi nautin tästä, mutta puolivälissä olisin toivonut jo korvatulppia: teos olisi välittynyt minulle myös matalammalla äänenvoimakkuudella.

Näyttelytekstissä Auer kertoo tutkimistaan maisemista ja ankkuroi teoksen vuoteen 1997. Henkilökohtaiset yksityiskohdat avaavat teinilapsen kokemuksia. Ilman tekstiä äänimaisema välittäisi ahdistuksen, mutta sen yhteys nuoren elämään jäisi avoimemmaksi. ”minulla on ollut varaa ostaa yksi cd-levy jota kuuntelen ja jota kuuntelen ja jota kuuntelen”, Auer kirjoittaa. Näyttelytekstin seittimäiset kirjaimet tuovat mieleen metalli- ja punkalbumien kannet. 

Ääniraidalla kuultava sähkökitara tuntuu ensimmäiseltä lohdulliselta ääneltä. Kaiken väkivaltaisen jälkeen se tarjoaa tarpeellisen turvapaikan muulta äänimaisemalta. Pystyn unohtamaan hälinän sekä Auerin kuvaamat teinin vaikeudet maisemassa, jossa ”feminiinisyys, neitiys on rangaistavaa”. Jo rangaistuksen mahdollisuus rajaa sitä, millainen uskaltaa olla.

Äänimaailma asettaa minut tuon teinilapsen kenkiin. Ne tuntuvat liian pieniltä aikuiselle, jolla on enemmän valtaa valita maisemansa. Voin lähteä galleriasta, mutta teoksen kuvaaman nuoren mahdollisuudet päästä pois elinympäristöstään ovat rajallisemmat.

Kun lätäköt, hiekkakentät, autotiet, pellot ja mökit ovat seisseet silmieni edessä pitkään, ne alkavat jo sekoittua toisiinsa. Videon rauhalliset maisemat ja harmoniset värit ovat visuaalisesti miellyttäviä ja harmaan haikeita. Silmä saa levätä, mutta ääni tekee levollisesta näkymästä uhkaavan. Kuvan ja äänen ristiriita antaa tutulle maaseutumaisemalle väkivaltaisen sävyn.

Teos välittää 1990-luvun Varsinais-Suomeen sijoittuvan kokemuksen myös katsojalle, joka ei ole elänyt tuota aikaa. Samaistumispintani maisemiin ja ääniin on eri. Lähiöni pelloilla eivät lentäneet samat linnut, mutta niiden katsominen autotien huminan taustoittamana tuntui juuri tältä. 

Lopussa kuultava samplaus Erik Satien Gnossienne nro 1:stä tuo hyväksyvää rauhaa ja antaa tilaa käsitellä koettua.

↖︎