Isabella Chydenius:
It was all fun and games…
Galleria Huuto 11.5.-4.6.2023
Elämän hirveimpiä tragedioita on, ettei ketään voi pakottaa ajattelemaan.
Vaan mitä ”ajattelu” on? Köyhtynyt länsimaalaisetninen sana sille, että aktiivisesti pyrkii kokemaan ja tuntemaan jotain muuta, kuin mikä itselle välittömästi tarjoutuu koetuksi ja tunnetuksi.
Taiteella ei ole tehtäviä, mutta sitä ei voi ymmärtää ilman jotain tämänkaltaista pyrkimystä. Tästä näkökulmasta peleillä on erityinen asema taiteiden joukossa: ne kirjaimellisesti pakottavat pelaajan tekemään asioita jonkun toisen nahoissa.
Taide- ja pelimaailma ovat pitkään lähentyneet toisiaan. Suurten peliyhtiöiden valtavirran katveissa toimii lukemattomia itsenäisiä pelinkehittäjiä, joiden tuotoksia on luontevaa ja hedelmällistä lähestyä nykytaiteen teorioiden kautta, kuten Aleksandr Manzosin kirja Kokeelliset pelit (2021) osoittaa. Yhä useammin myös näkee kuvataiteen rakenteissa toimivien taiteilijoiden valitsevan välineekseen pelit.
Pelien vahvan eläytymisluonteen vuoksi ei ole yllättävää, että niiden kokeellisemmassa päädyssä korostuvat feministiset teemat, mistä Isabella Chydeniuksen Clubs of Night on osuva esimerkki. Galleria Huudossa nähdyssä It was all fun and games… -näyttelyssä pelattavissa olleen Clubs of Nightin ensimmäisen demoversion feministisyys on suoraviivaista, ja peli sijoittuu fantasiamaailmojen tai sodan kaltaisten ääritilanteiden sijaan arkiseen nykyhetkeen.
Arki vain ei ole samanlaista kaikille. Pelissä on tarjolla yksi kenttä, jonka pystyy pelaamaan neljällä eri hahmolla, jotka tuntevat toisensa ja lähtevät viettämään iltaa teknoklubille. Pian kuitenkin illanvieton sijaan hahmojen päämääräksi asettuu selviytyä turvallisesti kotiin pitäen samalla huolta kavereista. Tosielämästä tutuin tavoin nais- ja mieshahmoille tarjoutuvat kokemukset ja vaihtoehdot eroavat ratkaisevasti toisistaan.
Klubikulttuuriin sisältyvien, miesten aiheuttamien vaaratekijöiden ohella Chydenius on halunnut esitellä sen yhteisöllistä lämpöä. Sitäkin tuodaan pelaajan koettavaksi sympaattisesti, joskin välillä oppikirjamaisesti. Väistämättä jää miettimään, onko oikeiden asioiden sanominen omanlaisensa peli.
Tietysti se on, kuten Wittgensteinin kielipeliteoria havainnollistaa. Tästä tietoisena ja nykytaiteille ominaisesti Clubs of Night tematisoi pelillisyyttään ja sitä kautta pelillisyyttä elämässä yleensä. Myös tosielämässä yössä tielle asettuva öykkäri alistaa kohteensa pelille, jonka säännöt hän sekä itse luo että jättää pimentoon, ja vain ahdistajan tekemisiin reagoimalla pelin säännöt valkenevat. Tällaisten arvottomien ja sadististen pelien edellytykset tietysti luodaan paljon laajemmilla kulttuurisilla käsikirjoituksilla.
Pelin ja tosielämän yhteyttä oli näyttelyssä korostettu pimennetyllä tilalla, jonka seinälle oli ripustettu Chydeniuksen ottamia napakan neonisia klubivalokuvia, sekä Sebastian Nahin näyttelyyn tuottamalla yhtä napakalla teknolla. Immersiiviset ratkaisut toimivat kaikin tavoin pelikokemuksen hyväksi.