”Pidän kaksin käsin kiinni juomista niinku”. Siitä se lähtee, ikioman poliittisen megajulkkiksemme blogiteksti. Riikka Purra pääsee Käärijän myötä purkamaan tuntojaan alkoholikulttuuristamme, sillä hänelle kyse ei ole ainoastaan suomalaisesta känniörvellyksestä, vaan perussuomalaisesta. Kirkkonummelainen perheenäiti näkee vantaalaispojan ryyppyrallin iskevän syvälle kansalliseen identiteettiimme, vaikutteensa hän on saattanut saada slovenilaisfilosofi Slavoj Žižekiltä, jonka mukaan raaka ja viimeistelemätön musiikki uppoaa autenttista identiteettiä haikaileviin nationalisteihin. Kansa kaipaa kännejä, eliittimme sipaisee hitusen viiniä eurooppalaiseen tyyliin ja paheksuu rahvasta.
Absurdi ajatus. Käärijän juoma on hänen omaansa, ei kaikkien, ja alkoholi on demokraattinen tuote, viinan himo ei tunnista luokkaristiriitoja. Alkon tuotteet ovat jokaisen yli kahdeksantoistavuotiaan saatavilla ja keppanaa myydään kioskeillakin. Tasa-arvoinen mahdollisuuksien maailma, tosin pitkällä tähtäimellä viina vie rikkaruohotkin Ryysyrannan Joosepin maasta patruunoiden keskustellessa maksavaivoistaan lääkäriensä kanssa. Purran teksti on populismin perustaa: oletus suljetusta eliitistä, jonne portinvartijat eivät päihtyneitä päästä. Näin se ei kuitenkaan käy. Edesmenneen kulttuurimarxilaisen, Otso Kantokorven, tarjoilema yhden tähden jaloviina ei kastijakoa tunne ja osoittaa Purran päättelyvirheen. Taidepiireissä, jotka perussuomalaisessa maailmankuvassa kuuluvat luksuksen pariin, kännätään kunnolla. Tästä riittää todisteeksi Gallen-Kallelan Symposion vuodelta 1894. Kelpo teos. Synnyttää mielikuvan suomalaisen taide-eliitin taipumuksesta ottaa perseet olalle. Kun tähän seuraan, siis Kallela, Kajanus, Merikanto ja Sibelius, lisätään tunnetut kirjalliset nerot, Eino Leino ja Aleksis Kivi, myytti on valmis. Suomalaisen sielun kuvaaminen vaatii raskasta alkoholinkäyttöä. Toki toisenlainenkin tulkinta olisi mahdollista. Raskas alkoholinkäyttö kuvaa suomalaista sielua. Ja talouselämää. Paras tapa säilöä viljaa oli viinanpoltto. Ei syö hiiret eikä pane pakkaset ja puolen litran lestikin liikkuu helpommin kuin sadan kilon säkki. Business first eli normikäytäntö. Sen surulliset seuraukset Juho Rissanen taltioi tauluunsa isänsä kuolemasta.
Juho Rissanen, Isän kuolema
Rikinkeltainen taivas suojelemassa pulloonsa hukkunutta savolaisäijää tarvitsi muutakin kuin pontikkapannun. Se tarvitsi taidemaalarin. Ei mikään itsestäänselvyys, mutta venäläisen suuriruhtinaskunnan alaisuudessa entiseen ruotsalaiseen provinssiin syntyi luova luokka. Suomessa oli yllättäen ammattitaiteilijoita. Ja he voivat vetää viinaa siinä missä muutkin. Juoppoja taiteilijoita ei voi olla ilman taiteilijuutta.
Ja sitä arvon herrat näyttävät synkin ilmein symposiumissaan pohtivan, sitä taiteilijuutta. Syvämietteisyydessään suomalainen humala näyttäisi olevan kaukana Rembrandtin maljasta Saskian seurassa tai Carl Larssonin joulujuhlista.
Se menee metafyysisiin syvyyksiin myös ilman sen kummempaa pohdiskelua taiteen ja elämän tarkoituksista. Legendaarinen Nummisuutarin Eskon ensikänni kertoo kaiken. “Minä siivet selkääni saan…” Maailmanluokan lausahdus Dionysoksen mahdista. Se siivittää sielun korkeuksiin, vaikka pyrstö siinä keikkuukin. Pyhän hengen lähde, alkoholi.
Tältä pohjalta olisi luontevaa ajatella päihtymyksen tarjoavan luovan työn edellyttämää nousua arjen yläpuolelle. Pullollinen kossua suo tasaisen flow-tilan, ja elokuvaohjaaja Lars von Trierin aikoinaan julkituoma ahdistuneisuus raitistumisestaan koski nimenomaisesti hänen kykyään jatkaa elokuvataiteilijana. Raskas työ vaatii rasvansa. Viideltä saunaan ja kuudelta putkaan, sellainen on työmiehen lauantai.
Von Trierin työ ei välttämättä viikonpäiviä tunne, ja se sattuu olemaan julkista, joten hänen juopottelunsa on myös julkista, toisin kuin pahnoille päätyvän duunarin. Ja Symposionin maalasi Kallela, ei kuka tahansa lankkumaalari. Myytti seuraa näkyvyyttä. Ja myytti kertoo lasisesta luovuudesta.
Ensi istumalta tähän voisi jopa uskoa: Sallisen ja Ruokokosken rakentamien ateljeetalojen niminä olivat Humala ja Krapula, ja siihen varmasti oli syynsä, aivan samoin kuin Kalervo Palsan Getsemanella. Siellä voi rauhassa tutista ja hikoilla verta.
Esimerkkejä suomalaisen taiteen kentältä löytyy lukemattomia, viina on vienyt niin tunnettuja kuin tuntemattomia mestareita, toisten sivellin on toki heilunut sutjakammin kuin toisten. Von Trierin ydinkysymys onkin, onko viina vienyt heitä kohti mestariteoksia. Kun katsoo Åke Mattaksen taksimatkaa ryyppyremminsä seurassa tai Pikku-Ollina tunnetun Olavi Martikaisen, Mankkaan kaatopaikan alkoholistina elämäntyötään tehneen taiteilijan, teoksia, ei voi välttyä tunteelta, että näin on. Vastakkainen näkemys tarvitsisi legendaarisen raitistelijan sukellusta taiteen ytimeen.
Sitä odotellessa turvaudutaan tieteeseen. Ylen podcasteista löytyy A-klinikalla työskennelleen tutkijan, Kaarlo Simojoen näkemys: viina ei ole viisasten juoma sen kummemmin kuin tyhmienkään. Juoppo mikä juoppo, nerous ei suojaa tarjoa. Alkoholismi on sairaus. Mutta sitten tutkija menee metsään nähdessään viinanhuuruiset ja lähes itsetuhoiset taiteilijabakkanaalit puhtaan suomalaisena myyttinä. Vasta-argumetiksi riittää aikamatkailu modernismia manifestoineen runoilijan, Charles Baudelairen seuraan. Pariisilaiset boheemit tunsivat tuubansa. Eikä Amerikan mantereella Bukowskin elämäntyötä voi irrottaa kännäämisestä. Eikä abstrakti ekspressionismi ollut ainoastaan siveltimenvetojen humalaa, vaan myös sitä itseänsä. Suomalaisella taiteilijalla ei ole yksinoikeutta kuningas alkoholin erityiseen suojeluun, se jakautuu ympäri pallon.
Simojoen tekstistä löytyy sitten muuta ajattelemisen aihetta. Päihtymyksen hermoja lamauttava vaikutus vaikeuttaa monimutkaisia henkisiä toimintoja, joita luovassa ilmaisussa tarvitaan. Ja kun mukaan lasketaan fysiikan lait, voi todeta vain, että täytyisi olla melkoinen virtuoosi menestyäkseen humalatilassa Sibelius-viulukilpailussa. Ja tarkkaa kättä kaipaavan puuveistäjän kannattaa tarttua kirveeseensä vain selvin päin. Kognitiivisten ja motoristen kykyjen hiipuessa ihminen selviää vain rutiinisuorituksista.
Ja tässä taiteilijan kannattaa olla huolissaan: jos työssään onnistuu juovuksissa, ollaan ajauduttu ihmismielen syvien vesien sijaan rutiinin lähteille. Luovuuden ollessa rutiineista irtautumista yhtälö on mahdoton. Tai näyttäisi olevan. Päihtymys rikkoo myös kahleita. Esko sai siivet selkäänsä ja kukapa ei olisi laulanut ja tanssinut sydämensä kyllyydestä aamuyön huuruisina tunteina. Ja kokenut nauttivansa elämästään; kuin Jackson Pollockin maaliroiskeet kankaalla.
Flowta parhaimmillaan.
On toinen asia, tarvitaanko siihen päihteitä. Oma ensimmäinen kokemukseni siitä, että työ lentää ilman minua, tapahtui hamassa nuoruudessani kirkkaan krapulatilan siivittämänä. Mahdollista myös luomuna, mutta tulloin kohmelo ohitti kontrollin ja hermoradat pääsivät herkistelemään. Kyseessä eivät olleet ne Eskon siivet vaan aivokemian ja kemian kohtaamisesta koituva pikaromanssi. Kirjallisuudessa on paljon hienoja kuvauksia aiheesta, krapulan sublimaatiosta, mutta ehkä paras vertautuu oopiumiin. Näin Walter Benjamin: ”Väreillä voi olla valtavan suuri merkitys oopiuminpolttajille… kysymykseni olivat vaihtaneet paikkaa. Ne olivat nyt yleisempiä ja käsittelivät pääasiassa värejä. Niiden erottava piirre näytti minusta olevan se, että ne samaistuivat täysin materiaan, jolla ne ilmenivät. Ja siinä missä ne näyttivät varsin samanlaisilta erilaisilla pinnoilla – esim. kukan terälehdillä ja paperiarkeilla – ne tuntuivat toimivan kuin välittäjinä tai välikäsinä materian eri alueiden välillä: ainoastaan niiden välityksellä saattoivat kaukana toisistaan olevat materian osa-alueet yhtyä saumattomasti toisiinsa… kuin perhonen joka laskeutuu punaisen jokaisen vivahteen ylle.” (Walter Benjamin, Hashiksesta). Visuaalista fiilistelyä vailla vertaa. Pöllyssä.
Oikeassa elämässä viina onkin vain pieni siivu päihteiden maailmaa. Degas’n melankoliset absintinjuojat vuodelta 1876 lipittelevätkin huumeeksi kuviteltua ja sellaisena kielletyä rohtoa; tänään juomasta löytyy EU-standardien mukainen kevytversio. 1800-luvun kultaisina vuosina Euroopan modernisteja eivät kannatelleetkaan niinkään viinin ilot kuin muut psykoaktiiviset kemikaalit. Symposionin hahmot ovatkin oikeammin periferiaansa juuttuneita harrastelijoita, tosin sittemmin kieltolaki edesauttoi huumausaineden saatavuutta, ja Tulenkantajien tunnuslause avoimista ikkunoista Eurooppaan olikin itse asiassa pyyntö päästä aurinkoisille terasseille viinilasien ääreen. Rauhallisempaa menoa. Mutta maassa maan tavalla. Kansainvälisesti taidemyytin paikan Nummisuutarien ryyppyinä veikin sittemmin heroiini. Rothkon ja kumppaneiden Cedar Tavern sai sisäänsä beat-kirjailijoiden huumehuurut, ja legenda on kantanut aina 80-luvun maalaritähteen Basquiatiin saakka.
Sen jälkeen kaikki on arkipäiväistynyt, jauhojengit kuuluvat mustamaalaukseen, eivät taiteen vaan politiikan arkeen. Asenne on ottanut paikkansa. Hamassa muinaisuudessa satunnaisten maalareiden, graafikoiden ja kuvanveistäjien pörrätessä taksilla ympäri kaupunkia paremmat piirit juoruilivat kilpaa sankaritaiteilijoistaan: nyt on ryyppy päällä. Teoksia voisi saada sopuhintaan. Esimerkiksi kossupullolla.
Nykyään letkautetaan asianosaisen olevan heikossa hapessa. Useimmiten kollegan suusta mukavan diskreetisti. Näin tiputetaan kilpailija pois pelistä. Tutkija Simojoen näkemyksen mukaan menneeseen verrattuna alkoholin liikakäyttöä ei taiteessamme enää vastaavassa määrin näy. Vaatimustaso kun on noussut. Ainakin raadollisuudessa. Mutta kuten politiikan kohut antavat ymmärtää, kyseessä on yhteiskuntaamme laajemmin leimaava ilmiö. Taiteilijat eivät ole poikkeus.
Tämä tietenkin vaikuttaa sisältöihin, taide elää yhteisössään. Miten, se jää nähtäväksi. Tai ehkä ei edes jää, sillä Eskomme siivet surkastuvat ja maailma muuttuu, tulevaisuutta ei tarvitse odottaa, tutkijat voivat nähdä sinne seminaareistaan jo nyt ja julkaista havaintonsa uudesta ja raittiista taiteesta ennen kuin vanhan koulun taidekuplalaiset ovat ehtineet toista tuoppiaan tilata. Ja kolmannen tuopin myötä häviäjät syventyvät humalatilaansa, tietoisena tappiostaan. Mainetta niittäneet boheemit saavat luvan toimia menneisyyden geneettisenä erehdyksenä, historiallisena virheenä, joka korjautuu Jeff Koonsin kaltaisten miljonäärien ja yrittäjähenkisen asenneilmaston myötä.
Toisaalta: katselin joskus TV:stä ohjelmaa, jossa pari tamperelaista muusikkoa tilitti suhdettaan Juice Leskiseen. Pitivät miestä täysin mahdottomana: hänen kanssaan ei voinut työskennellä juankoskelaisen ikävän humalahakuisuuden vuoksi. Ja kun näiden artistien hengentuotteita joutui kuuntelemaan, ei voinut muuta todeta kuin sen, että olisi ollut parempi jos hekin olisivat ottaneet pari lasillista. Laadulla on tekijänsä. Alkoholin osuus olisi sivuseikka ellei sitä olisi nostettu esiin. Ehkä vielä ei ole liian myöhäistä etsiä neroutta juhlien jälkeisestä hämärästä.
Mutta uskotaan: liika on liikaa ja sopivasti on liian vähän. Aiheesta ei yhtä totuutta löydy eikä tule löytymäänkään. Eikä tarvitse, sillä taide on monien ulottuvuuksien maailma. Mutta vielä pieni muistikuva tarinoiden parista: Kutsuin aikoinani tanskalaisen maalari-graafikko Bent Holsteinin Helsinkiin taidemessuille. Siinä olutta siemaillessamme hän mietiskeli suomalaisuutta ja muisteli muuatta taiteilijapariskuntaa. Oli täysin käsittämätöntä, millaisella vimmalla he pystyivät juomaan. Ja vielä käsittämättömämpää oli se, millaisella vimmalla he pystyivät maalaamaan. Pohjolan jumalia. Ja lopputulemana hän sanoi: ehkä se sama voima, joka ajaa heidät ryyppäämään rankasti, ajaa heidät myös maalaamaan. Tosi rankasti. Ehkä. Ehkä ei. Mutta siinä syntyi joka tapauksessa vaikuttavaa taidetta. Joten malja sille. Kippis ja kulaus.