Olin Örössä työskentelemässä 2020 joulukuun. Ja kun olen siinä yhdistyksessä jäsen, ne tarjoavat välillä peruutusaikoja. Nyt kun oli syyslomaviikko, lähdin sinne uudestaan ja oli kyllä ihanaa.
Teitkö hommia?
Ei pitänyt, mutta sitten tein rikoksen ja toin luonnonsuojelualueelta…
…hienoja sydänkiviä!
Kivisydämiä! Tein hierrekuvia, frottageja. Ensin yritin männynrungoista, joissa on kilpikaarnaa, mutta tuuli haittasi, enkä saanut sitä oikein onnistumaan. Ajattelin että hitto, kivet ei heilu. Tein pitkiä lenkkejä rantoja pitkin ja keräilin kiviä. Löysin kaikenlaisia, mutta sitten huomasin, että on myös sydämenmallisia ja aloin etsimään vaan niitä.
Niistä tehdyt työt näyttävät tärähtäneiltä valokuvilta. Onko nämä lyijykynällä tehty?
Lyijykynällä, silleen lappeellaan, niin kuin lapsena tehtiin rahoja.
Tuuli, 2021, lyijykynä ja öljyväri kankaalle, 170 x 140 cm. Kuva: Timo Laitala
Mistä keksit lyijykynällä tekemisen?
Varmaan siitä, kun olin Pariisin Cité-residenssissä 2017 ja otin vain lyijykynät ja erilaisia papereita mukaan ja ajattelin, että näillä mennään. Aloin piirtämään Musée de Clunyn kuutta aistia kuvaavia keskiaikaisia gobeliineja.
Piirustus on ihanan välitön, yksinkertainen ja suora. Rupesin miettimään, että tekisin isoja piirustuksia, joita ei tarvitsee kehystää. Ajattelin, että kokeilen lyijykynämaalauksia, yhdistän lyijykynää ja öljyväriä. Ensin maalasin mustan tasaisen pohjan kankaalle ja sitten tuolta nurkasta aloin kokeilemaan miten tässä käy! Työskentelyn pitää olla meditaatioharjoitusta, ei voi sählätä. Tein vaakaviivalla kaistaleita niin, ettei ollut mitään suunnitelmaa. Ei se näytä miltään ennen kuin on loppuun asti tehty. Sitten vasta näkee, miten se toimii. Pitää olla jännitysmomentti, kun tekee, eikä niin, että aloittaessa tietäisin, miten tämä menee. Mulla on sellainen uuden kokeilu kaiken aikaa. Muutamissa töissä olen taittanut hiekkapaperia ja piirtänyt sillä lyijykynän päälle. Suurimmaksi osaksi käytän 9B -lyijykynää.
Luultavasti menee valtavasti aikaa tuollaisen työn kanssa?
Joo! Se on ihanaa. Tulen rauhoittumaan töihin. On ihanaa, kun saa työn loppuun ja näkee tuliko siitä yhtään mitään, mutta sitten toisaalta, että noh, nyt se on siinä. Aletaan uusi! Aika paljon menee roskiinkin, kun kokeilen, että voisiko tehdä niin tai näin, ja sitten ei onnistukaan.
Kun tein Pariisissa niistä gobeliineista, mulla jäi ne aistit pyörimään mieleen. Rupesin miettimään, miten voisi muita aisteja ilmentää kuvataiteen keinoilla. Niin kuin epämääräistä painon tunnetta sisuksissa, tai kosteaa tuulta. Miltä ilmankosteus näyttää ja tuntuu. Pimeyttä mietin siellä Örössä. Muutenkin taisi olla korona-aikaan mustia talvia, tai sitten se vain tuntuivat siltä, kun oli ihan lumetonta joulukuussa. Sitten en enää jaksanut voivotella, vaan mietin, että voisiko olla jotain hyvää. Myrskykin tuntuu jossain ja näyttää joltain. Kostea ja hiljainen harmaa, siitä voi löytää jotain lohduttavaakin.
Olin ihan sekaisin silloin kun muutettiin tänne Nummi-Pusulaan 20 vuotta sitten, kun näin koko ajan tuon maiseman ja vuodenajat. Se vyöryi yli. En ikinä ajatellut, että voisin tehdä maisemia. Nyt olen vähän löytänyt sen. Olen hirveästi ulkona. Kuljen kaikissa säätiloissa tuolla.
Unohtuneet – puita Öröstä 46 x 31 cm, tussi, värillinen muste japaninpaperille/mdf-levylle, 2021. Kuva: Timo Laitala
Sulla on ollut hyvin erityyppisiä vaiheita.
Todella, ja eri materiaalit. Käsintehty paperi ja akvarelli oli joskus, sitten oli lyijylasi.
Et ajattele sillä tavalla, että sulla on tuotanto, jossa on joku tavaramerkki?
En.
Teetkö luonnoksia?
En koskaan. Aloitan työn, ja yritän olla tekemättä sotkua.
Nämä lyijykynämaalaukset näyttävät värikkäiltä. Väri vaihtelee ja näkyy ruskean ja sinisen sävyjä.
Joo! Lyijykynän terävyys vaikuttaa viivan peittävyyteen ja se voima, jolla sen viivan vedän. Se vaikuttaa siihen minkä verran mustaa pohjaväriä näkyy.
Onko sulla töiden varasto täällä?
Ei mulla ole, kun uusiokäytän näitä. Heitän vanhat roskiin ja käytän kiilapuut uudestaan. Olen päättänyt, etten jätä niitä meidän tyttöjen vaivoiksi, voin ihan itsekin heittää ne pois. Ei voi ryhtyä museoksi itse.
Et jää kauheasti jumiin vanhoihin juttuihin.
Tekemiseen täytyy löytää aina uusi innostus. Usein vaihtuu materiaalit. On ihmeellisen kauan kestänyt tämä nykyvaihe, vuodesta 2017 saakka. Tekeminen on muuttunut 1980-luvun räiskimisestä. Nykyisin haluan tulla rauhoittumaan työhuoneelle. Ennen työhuone oli purkautumispaikka.
Polut, 2023, öljy kankaalle, 140 x 115 cm. Kuva: Timo Laitala
Huuto-galleria näyttelyssäsi syyskuussa oli esillä värikkäitäkin maalauksia.
Ne oli ihan uusia. Alkoi tuntua, että tätä voisi tehdä myös värimaailmassa.
Niissä oli aika paksua öljyväriä.
Ja vahaa. Inhoan semmoista öljyistä kiiltoa. Kokeilin, että vaikka olisikin ihan kreisi väriyhdistelmä, niin voisiko siihen työhön tulla silti rauha, että tapahtuma on pienieleistä. Halusin pitää ne abstraktina. Pilkut oli kuin reittejä ja polkuja. Huudon näyttelyssä oli aistien lisäksi maalauksen pinta. Se, mitä maalauksessa on, on siinä pinnalla. Pinta on se, minkä katsoja ensiksi näkee ja kaikki muu mitä näkee, on katsojan omaa kuvitelmaa.
2000-luvun alussa sun piirustuksissa oli henkilökohtaisen oloista sisältöä. Olet heivannut sellaisen pois.
Joo, kokonaan. Oikeasti alkoi tuntua, että navan kaivaminen riittää. Se ei kiinnosta edes itseäni enää. Oli aika kantaaottavaakin jossain vaiheessa, hyvin henkilökohtaista. Se on jäänyt menneisyyteen. Niin kuin Pekka Kuusisto sanoi, että pitää ottaa pää pois omasta perseestä. Varmaan silloin nuorena se oli semmoista tööttäämistä, kun piti olla jotain mieltä.
Tässä työhuoneessa ei voisi tehdä niitä sun 1980-luvun maalauksia. Nämä nykyiset työt ovat hidasta tekemistä.
Se on juuri se, mikä on iso plussa täällä maalla. Ensinnäkin täällä on hiljaista kuin haudassa. Äänimaailma on ihan oma. Tykkään kauheasti marraskuusta. Visuaalinen maisema menee yksinkertaiseksi. Värit häviää. Tulee ihan mustavalkoista. Kaikki rakenteet näkyvät maisemassa. Kauheintahan on kesäkuu, kun se raivovihreä tulee. Silloin en voi edes koskea väreihin. Silloin olen puutarhassa. Mulla on kesäduuni, kun kasvatan ruokaa. Elokuussa alkaa taas näyttää hyvältä, kun on kaikkia sävyjä maisemassa.
Marraskuussa maisema on hieno, kun tulee kuura.
Minkälaisia työpäiviä teet?
Herään aikaisin. Menen seitsemältä jopa lenkille, sitten juon kahvit ja tulen tänne työhuoneelle, jos on semmoinen päivä, etten mene opettamaan. Mutta nyt kun tulee kuusikymppiä mittariin, on niin, että kahta työtä en pysty samana päivänä tekemään. Kun on opetuspäivä, niin se on se.
Aamu on paras aika tehdä töitä. Pää on silloin tyhjä. Se lenkki on hyvä, se on niin kuin työmatka. On fyysinen rasitus tullut ja on rauhassa. Sen takia varmaan teen isoja töitä, kun tarvitsen fyysisen vastuksen.
Teetkö yhtä työtä kerrallaan?
Mulla on useampi vaiheessa. Kun en osaa edetä, on toinen, jota voi jatkaa. Sitä aina innoissaan aloittaa, että tämän teen äkkiä loppuun, mutta aina tulee joku jumi, ettei voikaan niin tehdä. Mutta kyllä teen aika nopeasti loppuun. Muuten jälki muuttuu. Lihasmuisti häviää ja painaa eri tavalla.
Eikö mene hermot jossain vaiheessa?
Se sitten menee roskiin se versio. Paljon asioita tapahtuu vahingossa, kun kokeilee, että oho, näin. Sitten unohtaa, miten päädyin tuohon. Ärsyttävää, kun haluaisi jonkun hyvän jutun kokea uudestaan, eikä enää muista miten siihen pääsi.
Hämärän tanssi -kollaasiteos yhdessä tanssitaiteilija Laura Koistisen ja muusikko Helmi Malmgrenin kanssa. Esitys Töllin Myllyn Galleriassa Pusulassa elokuussa 2022
Voisitko kuvitella, että tekisit kuvia tietokoneella?
En!
Pitää olla fyysinen materiaali?
Joo. Tein satsauksen ja kävin viime viikolla Helsingissä ostamassa sähköisen kynänteroittimen. Kun 9B-lyijykynä on aina muutamalla vedolla tylsä. Mä näytän, tää on ihan tajuton pönttö! (Surrrr) Oho, nyt se söi kynän.
Ihan mahtava vekotin!
Vähän annan periksi teknologialle! Kaupassa oli kauniita veivattavia, punainen ja musta, ja sitten oli tämä. Olin kahden vaiheilla, otanko veivattavan vai tämän. Tämähän on ihan tyhmän näköinen, mutta päätin, että nyt ei mennä estetiikka edellä, tämä on tehokkaampi. Tässä on usb, ja tämän voi ladata.
Timo Setälä: Jos siinä on USB, saako siitä musiikkia? Jos nauhoittaisi tuon kynän teroituksen äänen.
Joo, sitten voin piirtää sen äänen! Samalla ostosreissulla löysin tämmöistä kimalletta, joka on vähän niin kuin se Crystallina, jota ostin New Yorkista 1990, ja käytin nyt noissa Huudossa olleissa töissä.
Olit silloin New Yorkissa stipendiaattina.
Menin 1989 ja tulin takaisin tammikuussa 1991. Olin puolitoista vuotta Fulbright-stipendiaattina siellä, Brooklynin Pratt Institutessa. Lähdin 1980-luvun Juppi-Suomesta ja tulin Lama-Suomeen takaisin.
Miten se vaikutti sun tekemiseen?
Varmaan pisti ihan sekaisin. Kyllä siitä toipui pitkän aikaa. Se oli ihan erilainen maailma, kuin täällä oli ollut. Eihän täällä taiteesta puhuttu eikä kirjoitettu siihen aikaan koulussa. Kuvataideakatemia oli niin kuin ammattikoulu, sitä vaan tehtiin. Oli täällä hyvä materiaalituntemus ja pitkä kokemus, mutta New Yorkissa olikin seminaareja ja keskusteltiin. Ei kukaan ollut sanonut, että siellä on sellaista, että pitää kirjoittaa esseitä.
Tässä 2009 sain käytettyä ne Pratt-instituutin opintopisteet vielä hyödyksi ja tein maisteritutkinnon Kuvataideakatemiassa. Oli hauskaa, kun siellä oli omat opiskelukaverit proffina.
Muuttiko se sun tekemistä?
Muutti. Olin vähän jumissa ja luovuttanutkin, että tämä on nyt tässä. Mikään ei tuntunut miltään, eikä onnistunut. Opiskelu auttoi uudestaan alkuun.
Mistä ne sun 1980-luvun työt lähti liikkeelle?
Oli semmoinen vastarannan kiiski -asenne koko taidemaailmaa kohtaan. Tein kaikkea mitä koulussa ei opetettu. Kuvataideakatemiassa oli maailman vapaamielisimmät opettajat. Juhana Blomstedt oli viimeisenä vuotena. Juhana tuki kyllä kaikkia.
Heli Penttinen, People Die when Curiosity Goes, 1987, öljy kankaalle. Professori Pekka Mattilan kokoelma vanhassa kauppakorkeakoulussa. Kuva: Timo Setälä
Sulla oli hyvä alku. Pääsit heti liikkeelle.
Joo. Mulla oli City-lehtden stipendinäyttely TM-galleriassa Fabianinkadulla. Siellä oli ensin ja sitten Galerie Pelin pyysi mut. Mulla oli aika montakin näyttelyä Pelinillä. Se oli hyvä galleria, piti huolta taiteilijoista. Harmi kun lopettivat.
Siihen aikaan susta tehtiin urbaanin city-kulttuurin äänitorvea.
Se oli sellaista ihan överi-aikaa.
Sun töissä oli silloin sen ajan meininkiä, varmaan ihan tahattomasti. Oli kimalletta ja villi meno, ja sen ajan taidemaailmassa oli vielä ahtaus olemassa.
Mun töissä ei ollut angstia, jota piti vielä olla. Mähän sain kuulla koko ajan, etten ymmärrä maalaamisesta mitään. Ihan pinnallisia töitä. Mä ajattelin, että ehkä tämä aika on vähän sellaista. Yhdistelin niissä kaikkea. Oli kimalletta ja kultaa ja peilejä ja mitä milloinkin. Oli fluorisoivia värejä ja kun olin Inter Continental -hotellissa siivoamassa, varastin kristallikruunusta kristalleja maalauksiin.
Kun tulin takaisin New Yorkista, koko Suomen taidemaailma romahti samaan aikaan. Kukaan ei ostanut mitään. Kun olin luullut, että tästähän hyvin menee tämä elämä, kun heti alkuun tuli julkisuutta. Oli ihan hyvä, että lähdin pois vähäksi aikaa ja sain etäisyyttä, koska on vähän vaarallista, että saa 24-vuotiaana enemmän kuin sen 15 minuuttia julkisuutta. Kun tuli lama, tuli ihan muita maalausaiheita ja perhe. Aika muuttui ihan totaalisesti.
Silloin jo aloitin tämän rumban, että joka näyttely oli ihan eri. Kukaan ei tiennyt mitä on seuraavassa näyttelyssä. Koko juttu oli mennyt uusiksi. Nyt vasta viime vuosina on voinut joku työ tulla seuraavaankin näyttelyyn.