Minna Lund ja työryhmä: Agora – kaksi merenneitoa tyhjässä altaassa, ensi ilta Studio Pasilassa Helsingissä 29.4.
Taidekriitikko kokee taidetta, ajattelee sitä ja yrittää sanoa siitä asioita, jotka kykyjensä mukaan arvioi mielenkiintoisiksi. Touhun tarkoitus on ylläpitää keskustelutilaa taiteiden ympärillä ja tarjota näkökulmia, jotka parhaassa tapauksessa palvelevat lukijaa taiteen kokijana ja ajattelijana.
Siksi kriitikkona havahdun haistaessani tilanteen, jossa taide itse alkaa tematisoida ja ajatella itseään.
Eri nykytaiteisiin sisältyy usein jonkinlainen itsereflektiivinen elementti, mutta toisinaan taiteenlajit myös kommentoivat toisiaan – usein niin, että esittävät taiteet sanovat asioita kuvataiteista ja musiikista.
Minna Lundin ohjaaman, vapun kynnyksellä Helsingin kaupunginteatterin Studio Pasilassa ensi-iltansa saaneen näytelmän Agora – kaksi merenneitoa tyhjässä altaassa esittelyteksti antoi syyn odottaa jonkinlaista yhdistelmää: teatteriteosta, joka ajattelee teatteria käyttäen peilinään julkisia veistoksia.
Näytelmä alkaa teatteritalolle nimettömästi lahjoitetun veistoksen paljastusseremonialla, josta muodostuukin yllättävä ja yleisöä osallistava aistillinen piehtarointi.
Emelie Zilliacus ja Salla Loper.
Agoran idean taustalla on Ville Vallgrenin 1906 valmistunut, aikanaan kaikki tahot suututtanut Havis Amanda, meren jättänyt merenneito. ”Torille!”-huutoon viitataan, ja näytelmä ehdottaa teatteritaiteen käytäntöihin otettavaksi inspiraatiota juopuneista kansanjuhlista patsaan ympärillä.
Antiikin Kreikan hengessä sekä teatterin että julkisen taiteen ytimeen asetetaan yhteisö, osallistuminen ja auvoisa nautinto. Monumentit laskeutukoot jalustoiltaan, kiima ja joutilas makoilu korvatkoon kohteliaan kunnioituksen, skumppa ja suihkulähteen läiskyvä vesi huuhtokoot estot joka solusta. Kaiken rinnalla lyyra soi ja osallistuvaa yleisöä kehutaan kauniiksi ja upeiksi.
Lisäksi taiteen suihkulähteeseen on tietenkin heiteltävä kolikoita, jotta taide ei korise tuskallisesti elottomaksi.
Teemat jäivät kuitenkin irrallisiksi heitoiksi, ja esityksen jälkimmäinen puolisko tuntui nautinnon evankeliumin syventämisen sijaan sen jankuttamiselta, kuin dramaturgisen terän toivottaisiin korvautuvan yhteisön lämmöllä ja hekumallisella hymyllä. Näyttelijät Salla Loper, Leenamari Unho ja Emelie Zilliacus työskentelivät urheasti yhteisen hyvän eteen, mutta lopulta Agora uuttaa teemoistaan nektaria harmillisen vähän.
Helsingin Kaupunginteatteri – Nykyesityksen näyttämö – Agora – kaksi merenneitoa tyhjässä altaassa – Kuvassa – Kuva Jussi Ulkuniemi
Lund on itse puhunut näytelmän yhteydessä kurittomuudesta ja rakenteiden ravistelusta, mutta teos laskee osallistumisen varaan niin paljon painoa, että kokonaisuus menettää muotonsa. Yleisö oli ensi-illassa kuuliaisesti mukana, mutta into jäi etenkin loppua kohti symppaamisen ja hymähtelyn tasolle.
Toisaalta visuaalisesti virittyneille tarjoiltiin komeita yksittäisiä näyttämökuvia, ja itse löysin lavastuksen ja valosuunnittelun vuorovaikutuksesta viehättävää maalaustaideviittailua. Eikä liene mahdoton ajatus, että joku poistui toistaiseksi viimeiset esityksensä toukokuussa saaneesta Agorasta miettien aidosti, mitä itse asiassa haluaakaan taiteelta.