Emma Ainala: Like a Prayer
Nykytaiteen museo Kiasma
9.10.2026–14.2.2027
Tässäpä näyttely, joka kaipaisi oheismateriaalikseen Susan Sontagin esseetä Muistiinpanoja ”campista” (1964). Emma Ainalan Like a Prayer Kiasmassa on näet rakennettu lähes yksinomaan aineksista, joita Sontag pitää campille tyypillisinä: koristeellisuudesta, aistivoimaisista pinnoista ja sisällön kustannuksella korostuvasta tyylistä. Camp näkee myös kaiken lainausmerkeissä: ei naista vaan ”naisen”.
Ainalan maalaukset kutsuvat juuri tällaiseen katseeseen. Koko uransa ajan hänen aiheenaan ovat olleet naiset, jotka ovat Bratz-nukkien tavoin pelkkää asua ja asentoa. Viime vuosina teokset ovat muuttuneet yhä barokkisemmiksi, ja metaforaa elämästä teatterina alleviivataan entistä raskaammin. Ainalan hahmot ovat vaihtaneet Tumblrin ja Instagramin mikrotrendit epookkiperuukkien ja röyhelöiden täyttämään puvustoon.
High Maintenance (2026). Kuva: Johannes Ekholm.
Operettiestetiikka jatkuu Kiasman näyttelyarkkitehtuurissa kyseenalaisin tuloksin. Ilottomat kokolattiamatot, kituliaat samettiverhot ja huonekaluliikkeen uusrokokootuolit tarjoavat kulissin museoselfieille. Ehkä sisustuksen on tarkoitus ilmentää campille ominaista, Sontagin kuvailemaa ”äärimmäisen sentimentaalista” suhdetta menneisyyteen? Halvalta näyttävä rekvisiitta ei kuitenkaan onnistu luomaan sitä runsaudensarven tuntua, jota camp edellyttää. Lohduttomin esimerkki ovat rypistyneet, jäykät tekosatiiniverhot, jotka kehystävät maalausta käsilaukussa istuvasta villakoirasta. Kämäisyys voi hyvin olla käsitteellinen valinta, mutta se ei riitä syyksi tuoda mitään näin huonosti tehtyä museoon.
Kalusteet ja söpöilevä graafinen ilme puhuttelevat epäilemättä osaa Kiasman laajasta yleisöstä, mutta ne ahtavat Ainalan taiteen liian kapeaan lokeroon. Hänen maalauksissaan on kunnianhimoa, joka ulottuu pintaa ja sometettavuutta syvemmälle. Yksitoikkoinen paketointi korostaa myös viime vuosien teosten samankaltaisuutta ja herättää huolen taantumisesta.
Ratrace (Motherline) (2026). Kuva: Karoliina Redsven / Kansallisgalleria
Ainala ei tosin koskaan ole pelännyt maneerisuutta vaan kääntänyt sen vahvuudekseen. Geneeristen tyttöyden symbolien märehtiminen ja yhdistäminen makaaberiin on hänen tunnusmerkkinsä. Maalaukset ovat täynnä viitteitä, ja jokaisella yksityiskohdalla on niissä oma merkityksensä. Teosten suosio ei perustu pelkkään estetiikkaan vaan siihen, että ne antavat katsojalle luvan päästää mielikuvituksensa valloilleen ja assosioida vapaasti. Niistä voi löytää yhteyksiä moniin maalareihin, kuten Dorothea Tanningiin, Kari Vehosaloon ja Minni Havakseen. Kukin heistä ammentaa epätodellisesta ja yhdistää kauneusnormien mukaisiin ihmishahmoihin groteskeja piirteitä.
Madonnan täydellisen popkappaleen mukaan nimetty uran keskivaiheen retrospektiivi osoittaa kuitenkin, ettei visuaalinen ähky ole paras keino luoda monitulkintaista kertomusta.
Näyttelyn selvät kohokohdat ovat Ainalan varhaista, verrattain konstailematonta tuotantoa. Gut Feeling (2015) on surrealismiin nojaava, vilpittömän koskettava kuvaus äitiydestä ja raskaana olemisesta. Myös psykedeelisen A Girl With a Lot on Her Plate (2019) -potretin voima on sen pelkistyneisyydessä. Näissä teoksissa Ainalan maalaustaidot pääsevät oikeuksiinsa.
Keskellä: A Girl With a Lot on Her Plate (2019). Kuva: Karoliina Redsven / Kansallisgalleria.
Uran edetessä sommitelmat ovat monimutkaistuneet ja niistä on alkanut paistaa läpi kärsimättömyys perspektiivilyhennyksen vaatimaa työtä kohtaan. Uudet suurieleiset maalaukset, kuten Wardrobe Muses (2026) ja Nesting Lounge (2026), osoittavat, että Ainala nauttii eniten kasvojen ja tekstuurien työstämisestä. Kaikki pörröinen – karvaiset matot, turkiskaulukset, eläimet – on maalattu elegantisti, ja joka ikisen hahmon sievä naama on virheettömästi meikattu. Hellällä otteella toteutettujen elementtien ja hutiloitujen kohtien välillä on outo ristiriita. Epätasaisuus ei silti synnytä minkäänlaista jännitettä.
Juuri tämän vuoksi näyttelyä katsoessa mieleen nousee Sontagin essee. Campissa olennaista on vakava pyrkimys suurenmoisuuteen: epäonnistunutkin teos voi herättää ihailua juuri kohtuuttomuudellaan. ”Se on hyvää, koska se on kauheaa”, Sontag kirjoittaa, mutta lisää heti perään, että ”tietenkään näin ei voi aina sanoa”.
Ei niin. Like a Prayerin prameus on liian monotonista ollakseen campia. Se on silkkaa kitschiä.