Frans Nybacka on tehnyt monenlaista: opiskellut kauppatieteitä ja taidekasvatusta, tehnyt tatuointeja ja vaatteita, ja kiertänyt bändin kanssa ympäri Suomea. Lopulta löytyi maalaaminen. Nybacka aloitti abstraktista, mutta vaihtoi esittävään pari vuotta sitten, koska koki, että abstrakti maalaaminen oli hänen kohdallaan loppuun käsitelty, ainakin toistaiseksi. Tilalle tuli internetistä poimittujen arkisten kuvien kollaasimainen vyöry, jota Nybacka maalaa omalla tunnistettavalla käsialallaan. Uusi tyyli, jossa elokuvat ja pelimaailma on vahvasti läsnä, näyttää vievän Nybackan taiteilijanuraa mukavasti eteenpäin. Seuraava näyttely on lapsuudenystävä Jussi Kalan kanssa Helsingissä Galleria Loistissa ja sitä seuraa ensi vuonna yksityisnäyttely Helsingin Vallilan uudessa Makasiini Contemporaryssa.
Nybacka istutettiin haastateltavaksi tatuointipenkkiin, joka on ehkä löytänyt loppusijoituspaikkansa hänen työhuoneensa ikkunanurkasta. Työhuone on tavallinen toimistohuone entisessä sairaanhoito-opistossa. Ikkunasta tulvii valoa maalarille varsin mukavasti ja ympäristö vaikuttaa häiriöttömältä. Talon pitkillä käytävillä ei lokakuisena arkiaamupäivänä vastaantulijoita näkynyt. Ei Nybackakaan oikein naapureitaan tunne.
Haastattelu aloitetaan keskustelemalla tulevaisuuden suunnitelmista.
Frans: Menin Makasiini Contemporaryn listoille. Pitkän aikaa sitä pohdin ja olin epäileväinen, mutta ajattelin, että katsotaan nyt tämä kortti ja mihin suuntaan se vie. Ulkomaille olisi myös tarkoitus pyrkiä. Olen menossa Kööpenhaminaan portfolioresidenssiohjelmaan, jossa Suomen Tanska-instituutti järkkää minulle tapaamisia paikallisten kuraattorien, galleristien ja kuulemma Tanskan pelätyimmän taidekriitikon kanssa. Saa nähdä tulenko ihan tallattuna takaisin sieltä, mutta on hyvä, että joku sopii ne tapaamiset puolestani. Pitää vain mennä sinne ja yrittää puhua jotain järkevää.
Markku: Sinulla on nopeasti työt muuttuneet abstraktista esittäviksi.
Joo. Olen melkein koko ikäni tehnyt abstraktia. Se on tullut tuolta takaraivosta. Pitkään oli periaate, että kaiken pitää tulla omasta päästä spontaanisti. Ehkä sivutyöni tatuoijana vaikutti muutokseen, koska selasin niin paljon kuvia. Olen internetissä selannut kuvia tuhansittain ja yhdistellyt asioita. Sitä olen tehnyt koko elämäni, suurimman osan ajasta, ihan huvikseen. Kun sain tehtyä Huuto-gallerian näyttelyn 2023, jossa oli abstraktimpia töitä, minusta tuntui, että se aihe oli käsitelty. Tuli tunne, että se ei enää sytytä niin paljon ja halusin lähteä uudelle alueelle. Rupesin käyttämään kuvia, loputtomasti kuvia. Suurin luova prosessi tapahtuu tietokoneella, kun yhdistelen kuvia Photoshopilla.
Jet Hexaptyph (Born for Burning, The Game, Machine Operator,
Haunter Gatherer, Barrows, A Reason for Broken Wings),
186 × 142 cm, öljy kankaalle, mäntykehykset, 2025.
Kuvamaailmasi yhdistelmät ovat aivan merkillisiä ja hykerryttäviä.
Aika spontaanisesti ne yhdistyvät. Minulla on joku näkemys, että tämä kuva sopii tähän ja nämä kaksi – tai yhdeksän kuvaa, luovat sitten maailman, joka antaa jotain tai herättää kysymyksen siitä, minkä takia ne ovat yhdessä. Pyrin aktivoimaan katsojan mielikuvituksen, että ei vain yhtä kuvaa pohtisi, vaan että sinne kuvien jää väliin tyhjää tilaa, josta mielikuvitus lähtee laukkaamaan.
Jos töitäsi katsoo ikään kuin sumennetuin silmin, ne näyttävät olevan kuin tasaista pintaa. Abstraktissa vaiheessa sinulla oli samanlainen tapa.
Pidän siitä, että on vähän joka paikassa katsottavaa, ja että se mahdollisesti jatkuu joka suuntaan. Yhden taulun tein tänä vuonna missä oli vain yksi kuva. Se tuntui tosi vaikealta, eikä se tuntunut minulle ominaiselta. En tiedä mistä se johtuu. Onko ehkä jotenkin tylsää sanoa, että se tulee näytön katsomisesta. Olen pienestä pitäen käyttänyt tietokonetta. Peleissäkin on joskus sellainen käyttöliittymä, että näkyy maailma ja on kartta ja sivussa jotain taitojuttuja. Se on pureutunut minun mieleeni.
Pelimaailman töistäsi tunnistaa.
En halua suoraan viitata peleihin, enkä välttämättä mihinkään oikeassa maailmassa. On kivempaa, että siitä tulee vain joku fiilis. Pelasin sellaista aika käppäistä peliä ala- ja yläasteella. Edelleen kun mietin väriyhdistelmiä, saatan ajatella, että siinä pelissä oli ritarilla hieno viitta, jossa oli yhdistetty kahta vihreätä ja yhtä sinistä.
Sinulla on yksi maalaus, jossa on aavemainen talo ja peltomaisema. Se on vähän Hitchcock-tyyppinen talo. Mietin, onko se Linnuista tai Psykosta, ja mietin myös, onko se Edvard Hopperilta?
Ei. Minulla oli näyttely viime vuoden elokuussa Poriginal-galleriassa. Oli hirveä kiire ja piti myös viettää kesälomaa perheen kanssa, joten päädyin sellaiseen, että käytin referenssikuvina kuvia elokuvista. Muokkasin niitä, poistin hahmoja ja sellaista. Mutta se talo on Terence Malickin elokuvasta Days of Heaven, joka on sellainen vähän länkkäri. Käytin elokuvien nimiä töiden niminä siksi, että minusta tuntui tosi kielletyltä käyttää tuommoista materiaalia. Tuntui, ettei missään nimessä voi käyttää elokuvista kuvia. Se tuntui varastamiselta.
Koska minulla on taipumus katsoa maalauksia taidehistorian silmälasien läpi, tietysti tulkitsin, että sinulla oli Hopperilta talo ja van Goghilta peltomaisema. Mutta sellaiset asiat ovat voineet kulkeutua elokuviinkin.
Talomaalaukset ovat mielestäni Hopperin parhaita. Olin kyllä Hopperin talomaalausten syväkatsauksella tuossa jokin aika sitten. En ole ikinä tykännyt erityisemmin van Goghista. Siinä on jotain mistä en tykkää. Kurosawalla on Kurosawan unet -niminen leffa, jossa on sellainen pätkä, jossa on kuin van Gogh ja siinä ollaan sellaisilla pelloilla. Se kohtaus on inspiroinut minua.
Jos maalauksesi ovat kuin tasaista pintaa, se on kaukana van Goghin ajatustavasta.
Se mikä minulla paljon vaikuttaa, on pinta ja tekstuuri. Maalaan ohuesti, eikä minulla ole kahta värikerrosta päällekkäin, ellen sitten ole tehnyt jotain virhettä. Abstrakteissa töissäkin käytin tosi vähän maalia. Se on vähän värityskirjamaista. En halua, että tulee paksusti väriä ja erilainen tekstuuri, eikä enää kuullakaan se homma.
Silloin kun tein niitä abstrakteja, oli stressaavaa, koska minulla oli silloinkin se tapa, etten halunnut maalata minkään päälle ja kun tein spontaanisti, tuli helposti koko taulun pilaavia virheitä. Piti onnistua kerralla. Maalasin käytännössä aina yhdeltä istumalta, oli taulu minkä kokoinen tahansa. Aika vauhdikkaasti kyllä teen. Jos siihen pitää monta kertaa palata, niin se menettää minun päässäni hohtonsa.
Kun on perhettä ja kun aiemmin ei ollut apurahoja, piti tehdä tatskoja ja muita hommia, niin silloin maalaamiselle jäi vähän aikaa. Minulla oli valmiina luonnokset ja kun oli aika, että ehti maalaamaan kolme tuntia, niin maalasin tavoitteellisesti, että nyt täytyy tämä taulu tehdä valmiiksi. Olen pyrkinyt viemään itseäni tosissaan eteenpäin, että tästä saisi kunnon ammatin. Kyllä se tällä hetkellä onkin, mutta kun on perhe elätettävänä, pitää olla tosissaan ja mennä eteenpäin.
Minulla on ehkä levoton mieli siinä mielessä, että on aina tuhansia ideoita päässä. On minua toppuuteltukin. Teen vähän liikaa ja näyttelyissä on liian paljon tauluja esillä. Pidän paljon minimalistisista tauluista myös ja ripustuksista, mutta en pysty itseäni rajoittamaan. Tykkään myös semmoisista ite-taiteilijoista kautta maailman, jotka on tehnyt joillain puuvärikynillä ja lyijykynillä. Tykkään sellaisesta, mikä on häilyvää ja vähän kämäistä.
Secret Carriage, 2025, öljy kankaalle, 37 × 48 cm.
Seuraatko Photoshopilla tehtyä luonnosta tarkasti?
Teen Photoshopilla suunnitelman, mutta värikysymykset saattavat vaihdella kankaalla. En tykkää liian tummista asioista. Minulla on läppäri tässä vieressä ja siitä tihrustan. Mahdollisimman vähän koitan luonnostella kankaalle.
Mistä keksit aluksi tehdä abstrakteja maalauksia?
Oli vain hauska levittää maalia kankaalle. Niissä oli samalla tavalla kuin näissä nykyjutuissanikin yhtä näyttelyä kohti sellainen tietty maailma. Monet ideoistani lähtevät lapsuudesta tai menneisyydestä, joistain muistoista. Huudon näyttelyssä oli idea lapsuudesta, sellaisesta kun katsoi metsää, jossa oli sammalta tai kivenkoloja. Leikittiin miniukkeleilla niissä onkaloissa ja se oli kaupunki. Koitin saada sitä fiilistä, että katsotaan johonkin tosi pieneen, mutta siitä aukeaa jotain suurta ja siellä on peikkomaailma tai mikä onkaan. Sellaisia pienoismaailmoja ja maisemia koitin siinä näyttelyssä luoda.
Ehkä teet samaa edelleen.
Niin, en ole sitä tajunnut, mutta se on yllättävän sama homma. Tyyli vain vähän muuttui.
Mihin abstraktin maalaaminen tyssäsi?
Aina näyttelyn jälkeen tulee tuntu, että on antanut kaikkensa ja on takki tyhjä. Viikko ennen näyttelyä on tuhat ideaa uusille tauluille, että pitäisi tehdä vielä tämmöinen ja tämmöinen. Kun näyttely on ohi, tulee ainakin hetkeksi olo, että nyt ei kyllä synny yhtään mitään. Ehkä tuntui, että nyt ei ole enää sanottavaa tällä tyylillä.
Sitten Kohta-taidehallissa oli Jaakko Pallasvuon ja Misa Skalskisin kuratoima näyttely, jossa oli mukana Miska Kukkohovi, joka on nuori, tällä hetkellä Kuvataideakatemiassa. Kukkohovi maalaa kuvia internetistä. Olin rajoittanut itseäni, että en halua mitään referenssejä ikinä, vaan kaiken pitää olla sataprosenttisesti originellia suoraan omasta päästäni, mutta sitten näin ne työt ja ajattelin, että hitsi, näin voi ihan oikeasti tehdä. Voit vain maalata jonkun kuvan netistä ja se on ihan fine.
Rupesin sitten testailemaan. Tein ensin referenssikuvasta, mutta aika samalla tyylillä kuin ne abstraktit. En luonnostellut mitään vaan se oli enemmän impressioita siitä kuvasta. Sitten kun enemmän ja enemmän koitin tehdä esittäviä, niin tuntui, että tässä on jotain kiinnostavaa. Mulla ei siis ole mitään taidekoulutusta. Opiskelin kyllä Aallossa kuvataidekasvatusta muutaman vuoden. Kävin siellä maalauskursseja, mutta syvällistä maalauskoulutusta minulla ei ole. Siinä referenssikuvista maalaamisessa oli jotain kiinnostavaa, kun en ollut semmoista tehnyt ja sitten löysin jonkun sellaisen kämäisyyden pisteen, josta olin tykännyt.
Nykyisin välillä ongelmana on tasapainoilu sen kanssa, että teenkö liian siloiteltua. Pyrin haparoimisen näkymiseen, tai herkkyyteen. Sen takia on se vauhti, etten liikaa hinkkaisi. Kun olin koko elämäni ollut kiinnostunut kuvista ja kerännyt valtavia kuvapankkeja ja muokannut kuvia 8-vuotiaasta saakka – olin tehnyt tietokoneella sellaista ja se on tuntunut aina luontevalta ja helpolta, niin sitten tajusin yhdistää ne.
Mouse Mansion, 2025, öljy kankaalle, 48 × 37 cm
Maalauksissasi aiheet pomppivat sinne tänne ja sitten käpälänjälkesi liimaa kaiken yhteen. Sinulla on tietynlainen tapa käyttää väriä ja maalata.
Käytän aika pieniä pensseleitä ja tosi vähän väriä. Hinkkaan.
Siinä että hinkkaa pienellä värimäärällä on vähän Morandia.
Joo! Pidän Morandin maisemista erityisesti. Se paletti on sitä mistä tykkään, että kaikki on vähän rikottua. En pese pensseleitäni.
Aha!
En pese pensseleitä ja kaikki murtuu vähän niin kuin itsestään. Toki olen tarkka värien kanssa.
Olen kuullut aiemminkin jutun, että taiteilija kertoo väriensä ihailijalle niiden jujun olevan siinä, ettei hän pese pensseleitään.
Se on se suuri salaisuus. Tuossa viimeisimmässä TM-gallerian näyttelyssäni käytin paljon enemmän kirkkaita värejä. Yhdistän niitä maavärisävyihin, ettei tulisi liian kirkuvaa.
A Bag on the Beach, 2025, öljy kankaalle 37 × 48 cm.
Abstrakteissa maalauksissa sinulla ei ollut niin paljon maaväriskaalaa.
Ne olivat akryylimaalauksia. Vaihdoin öljyväriin Huudon näyttelyn jälkeen. Hyppäsin täysin tuntemattomaan, kun rupesin käyttämään referenssikuvia ja öljyvärejä.
Se vaikutti myös, että niissä abstrakteissa oli valkoiset pohjat. Nykyisin käytän läpinäkyvällä gessolla pohjustettuja pellavakankaita, joka kuultaa kaikista läpi. Siitä tulee se harmaus. Silloin samaan aikaan, kun vaihdoin tyyliä, löysin myös tämän pohjustustavan.
Siitä tulee vahvasti tietynlainen sointi maalauksiisi.
Timo: Näissä maalauksissa on jokin henki, joka tuntuu tietyllä tavalla. Se ei riipu ollenkaan siitä, mitä ne esittävät.
Kuvataidekasvatusta opiskellessani kirjoitin japanilaisesta käsitteestä mono no avare. Teksti ei valmistunut, mutta se mitä koitan tavoittaa tulee sieltä, esittävät ne mitä tahansa. Haikeutta mutta tyytyväisyyttä.