Liisa Lounila, Colours, Helsinki Contemporary, 13.1.-12.2.2023.
”Jahas, olen peliluolassa” oli ensimmäinen ajatukseni astuessani Helsinki Contemporaryn portaita Liisa Lounilan Colours-näyttelyyn. Vaikutelma ei noussut näkemästäni vaan kuulemastani: gallerian etutilan vallanneen Stratosphere revisited -teoksen ääniraita on kuin onkin äänitetty kasinolla Las Vegasissa.
Teoksen näkyvä osuus koostui hitaasti vaihtuvista, utuisista värikentistä, joiden alkuperä on ehdassa mutta tunnistamattomaksi sumennetussa videokuvassa. Kuvan ja äänen välille muodostui outo jännite. Väripilvet lipuivat kohti omia päämääriään välinpitämättöminä hektisistä rahan, addiktion ja hauraan nautinnon äänistä.
Samankaltaisesti toimi myös takatilan Spectre-teos, jonka kolmella tv-ruudulla erilaisiin asetelmiin hiipivät värit saivat seurakseen kuiskittuja lauseita. Näiden kahden sukulaisteoksen välissä keskellä tilaa nökötti hieman orpona ja vailla omaa ääntä Static, kolme antiikkiselta näyttävää JVC:n videomonitoria, joilla lumi leijaili kutsuvan kevyesti.
Liisa Lounila, 2023, Spectre, kolmekanavainen video, nelikanavainen ääni. Kuva: Jussi Tiainen
Näyttelyn yhteydessä julkaistussa haastattelussa kuraattori Mika Hannulan kanssa Lounila toteaa äänen olevan kuvaa korostuneemmin läsnäolon ilmiö. Sellaisena ääni on hänelle usein myös lähtökohta teosten tekovaiheessa, ”vaikkei niihin varsinaisesti ääntä tulisikaan.” Ajatus on itselleni ymmärrettävä taiteen kokijana: kun jokin kuvallinen teos puhuttelee itseäni, se usein merkitsee äänen tai vähintään jonkin abstraktin rytmin liittymistä mukaan kokemukseen. Voin melkein kuulla kuvan, kun löydän siitä tunnelman.
Colours-näyttelyssä Lounila jalosti taidokkaasti tästä lähtökohdasta tunnistamattoman kuvan ja tunnistettavan äänen, poissaolon ja läsnäolon, kaaoksen ja järjestyksen jännitteen, joka pysyi sitkeästi hahmottomuuden ja hahmotuksen välissä. Poissaolon ja läsnäolon kautta näyttäytyi myös äänettömän Static-teoksen asema: sen nostalginen hiljaisuus muodosti kauniin, johonkin poissaolevaan avautuvan kontrapunktin muulle näyttelylle.
Värit eivät ole olleet Lounilan monialaisen tuotannon ytimessä, ja ehkä merkittävä osa näyttelyn tunnelmasta palautuikin jonkinlaiseen ulkopuolisen katseeseen väreihin. Näyttely ruokki pikemmin dissosiaatiota kuin assosiaatiota. Dissosiaatiolle rakentuva taide on terve ilmiö maailmassa, jota muokataan jatkuvasti tiiviimmäksi yhteyksien ja tunnistettavuuksien verkostoksi.
Näyttelyssä törmäsi myös ongelmaan, johon ei ole yksinkertaista ratkaisua, koska se palautuu taidemaailman institutionaaliseen järjestäytymiseen. Äänitaide ja ääntä sisältävä mediataide kehittyivät kuvataiteen piirissä, jonka tilat ovat harvoin ideaaleja äänen toistamiselle ja aistimiselle. Vaikka asetuin mielestäni niin lähelle Spectre-teoksen kaiuttimia kuin mahdollista, Stratosphere revisitedin keskitaajuudet valtasivat tilan siinä määrin, etten kuullut Spectrestä kuin kuiskaamisen tekstuurin ja konsonanttien sihahtavat diskantit. Sekoittuminen saattoi olla tarkoituksellista, mutta lopputuloksen tarkoituksenmukaisuutta voi perustellusti kysellä – haluni saada lauseista selvää kun ei ollut vain yritystä selittää kaaosta järjestykseksi, vaan kokea teos kokonaisuudessaan.