Venetsian biennaalin yli 120 vuotisen historian aikana tapahtumassa on esitelty runsaan 80 suomalaistaiteilijan teoksia. Valtaosan heistä ovat valinneet ja lähettäneet kotimaiset taideorganisaatiot ja kuraattorit. Vain harvat ovat olleet biennaalin kutsumia. Kaikkien aikojen huippu on Akseli Gallen-Kallelan kutsuminen järjestämään laaja yksityisnäyttely vuoden 1914 biennaalissa.
Konservatiivinen, sovinnainen, provinsiaalinen – näin on kuvattu Venetsian biennaalin alkua vuodesta 1895 ensimmäiseen maailmansotaan saakka. Ranskaa ylenkatsottiin, erityisesti ranskalaista impressionismia, jonka pelättiin vaikuttavan kielteisesti Italian taiteen kehitykseen. Sen sijaan saksalaista, flaamilaista ja skandinaavista taidetta arvostettiin niin paljon, että alkuajan kansainvälisiä näyttelyjä on kuvattu termillä ”Ossessione Nordica” (Pohjoinen pakkomielle).
Alusta alkaen biennaalissa esitettäville teoksille on ollut kaksi linjaa: kutsutut ja hyväksytyt. Arvostettuja tekijöitä kutsuttiin ja muut tarjosivat teoksiaan juryn hyväksyttäviksi muiden salonkinäyttelyjen tapaan.
Ensimmäinen suomalaistaiteilijan hyväksytty teos oli Italiassa asuneen Elin Danielson-Gambogin Talvi-ilta kolmannessa biennaalissa vuonna 1899 Italian osastolla. Danielson-Gambogi oli mukana toisenkin kerran, Omakuvallaan vuonna 1914. Ville Vallgrenin veistoksia oli biennaalissa vuonna 1903 kansainvälisellä ja 1905 ranskalaisella osastolla. Vuonna 1909 avatun Unkarin paviljongin taiteilijoita oli myös kuvanveistäjä Yrjö Liipola, unkarilaisittain etunimellä György.
Akseli Gallen-Kallela oli tarjonnut töitään jo ensimmäiseen biennaaliin 1895, mutta niitä ei hyväksytty. Tilanne kuitenkin muuttui, ja Gallen-Kallelan pohjoinen taide alkoi kiinnostaa. Jo vuoden 1909 ja 1910 biennaaleissa oli esillä hänen grafiikkaansa. Vuoden 1914 biennaaliin Gallen-Kallela kutsuttiin pitämään yksityisnäyttely. Esillä oli kaikkiaan 59 työtä Eliel Saarisen suunnittelemassa pilarien ja holvikaarien näyttelyarkkitehtuurissa.
Kesken vuoden 1914 biennaalin syttyi ensimmäisen maailmansota. Seuraava biennaali pidettiin vuonna 1920.
Maailmansotien välissä biennaali muuttui helposti fasismin ja fasistisen taiteen propagandatapahtumaksi. Huipentuma oli Hitlerin ja Mussolinin vierailu vuoden 1934 biennaalissa.
Samaisesta vuoden 1934 biennaalista löytyy sotien välisen ajan ainoa Suomeen liittyvä merkintä. Riihimäen Lasi esitteli ruotsalaisen Tyra Lundgrenin suunnittelemia kristallimaljakoita Arti Decorative -osastolla.
Kesti vuoteen 1954 asti ennen kuin suomalaista taidetta seuraavan kerran lähetettiin biennaaliin. Taiteilijoiden valinnoista vastasivat viralliset taideorganisaatiot, 1950-luvun lopulta Taideakatemia.
Maaria Wirkkala, Found a Mental Connection 2, 1998, Rovaniemen taidemuseo / Wihurin rahaston kokoelma. Kuva: Rauno Träskelin
Vuoden 1956 biennaaliin valmistunutta Alvar Aallon suunnittelemaa Suomen paviljonkia pidettiin tilapäisenä rakennelmana. Suomi lähtikin innokkaasti mukaan, kun alettiin kehitellä yhteispohjoismaista esiintymistä biennaalissa. Suomen, Ruotsin ja Norjan Pohjoismainen paviljonki valmistui vuonna 1962. Aalto-paviljonki pantiin vuokralle – aina vuoteen 2007 asti.
50- ja 60-luvuilla Suomen tekemät taiteilijavalinnat olivat usein ikään kuin ”elämäntyö-palkintoja” ja myöhässä kansainvälisen taidevirtausten kehityksestä. Vuoden 1962 biennaalista Maire Gullichsen kirjoittikin, että ”näyttelyaineisto vaikuttaa enimmäkseen ’nuhalta kankaalla’. ”
Hullu kapinavuosi 1968 julisti, että ”Venetsia on kapitalismista sairas” ja ”Jo riittää herrojen Biennaali!”. Grafiikkaa pidetään demokraattisena taidelajina, ja vuoden 1972 biennaalissa järjestettiinkin sitten laaja nykygrafiikan näyttely. Erikoisnäyttelyn jury valitsi Suomesta osallistumaan neljä graafikkoa, Eino Ahosen, Simo Hannulan, Erkki Hervon ja Raimo Kanervan. Kokeellisen lehtigrafiikan näyttelyyn valittiin vielä Matti Elomaa ja Pekka Kuronen yhteisellä työllään.
Lasimuotoilun Arti Decorative -näyttely oli pitkään osa biennaalia, vaikka olikin useimmiten lasitehtaiden uutuustuotteiden esittelyä. Tapio Wirkkalan Iittalalle ja venetsialaiselle Veninille suunnittelemia yhteensä useita kymmeniä lasiesineitä oli esillä neljässä biennaalissa.
Biennaali oli pitkään monien johtokuntien ja komiteoiden byrokraattinen koneisto, joka Italian sisä- ja taidepolitiikan riitelyn ja lehmänkauppojen ohella järjesteli moninaisia tribuutti-, antologia- ja retrospektiivinäyttelyjä. Kokonaisuutta kuvattiinkin ”erillisten näyttelyjen saaristoksi”.
Modernimpi taide- ja näyttelykäsitys alkoi kuitenkin saada tilaa, ensin yhtenä monista erikoisnäyttelyistä. Vuosien 1972-1976 ajankohtaista nykytaidetta esittelevään näyttelyyn kutsuttiin Suomesta Olli Lyytikäinen.
Sveitsiläinen kuraattori Harald Szeemann, joka oli toiminut muun muassa Kasselin documentan taiteellisena johtajana, vaikutti merkittävästi myös biennaalissa. Vuonna 1980 hän oli kehittämässä nuorempien taiteilijoiden töihin keskittyvää Aperto-näyttelyä, josta tuli toistuva osa biennaalin tarjontaa. Vuoden 1988 editiossa oli Suomesta mukana Kari Cavén.
Szeemann kuratoi kansainvälisen päänäyttelyn kahdesti, vuonna 1999 ja 2001. Jälkimmäinen oli Suomelle merkittävin sitten Gallen-Kallelan vuoden 1914 yksityisnäyttelyn. Szeemann kutsui Venetsiaan peräti seitsemän suomalaistaiteilijaa.
Vuoden 1998 organisaatiouudistuksessa biennaalista tuli sellainen, jollaisena sen nyt tunnemme. Tapahtumassa on yksi kansainvälisen päänäyttely, jonka vaihtuva kuraattori valitsee ja kutsuu näyttelyn taiteilijat. Toisena osana ovat kansalliset osastot, viime vuonna yhteensä jo 80, biennaalipuiston paviljongeissa, Arsenalessa ja eri puolilla Venetsiaa. Niiden taiteilijavalinnat tekevät kunkin maan taideorganisaatiot.
Suomen osuudesta biennaalissa on jo 30 vuotta vastannut Frame -organisaatio. Ensin ns. vanha Frame eli vuonna 1992 aloittanut näyttelyvaihtokeskus ja sen lopetettua, vuonna 2012 perustettu säätiöpohjainen ns. uusi Frame. Aalto-paviljongin näyttelyn tuottaminen on Framen suurin kansainvälinen hanke. Vuodesta 2019 Suomen osuudesta Pohjoismaisessa paviljongissa on vastannut Kiasma.
Frame edistää Suomen taiteen kansainvälistä näkyvyyttä ja suomalaistaiteilijoiden kutsuja eri taidetapahtumiin – vaihtelevin tuloksin.
”Vanhan” Framen parina kymmenenä toimintavuotena Venetsian biennaalin kansainväliseen näyttelyyn kutsuttiin Suomesta kaikkiaan 12 taiteilijaa. ”Uuden” Framen kymmenvuotiskaudella kutsuttuja on ollut yksi, Liisa Roberts vuonna 2015. Framen rooli oli kuitenkin vähäinen. Roberts on kertonut, muun muassa Taide-lehdessä 5/ 2019, kuinka hän oli työskennellyt biennaalin kuraattorin Okwui Enwezorin kanssa useissa projekteissa jo 1990-luvulta lähtien. Biennaalikutsu kehittyi tästä yhteistyöstä.
”Suomi voitti!”, huudettiin vuonna 1999 Pohjoismaisessa paviljongissa, kun tuli tieto, että Eija-Liisa Ahtila oli saanut yhden biennaalin neljästä kunniamainnasta. Ahtilan videoteos Lohdutusseremonia oli Suomen osuus Pohjoismaisen paviljongin näyttelystä.
Suomi voitti myös toisen kerran – tavallaan. Vuonna 2015 kansallisten osastojen Kultaisen leijonan sai Armenian diasporan osasto. Yksi taiteilijoista oli suomalais-amerikkalainen Nina Katchadourian videollaan Accent Elimination.
Tapio Wirkkala – Muoto, Espoon modernin taiteen museo EMMA, 5.10.2022-6.10.2024
Kompassissa pohjoinen, Teoksia Wihurin rahaston kokoelmasta, Kiasma, 7.10.2022-2.4.2023
Suomalaiset taiteilijat Venetsian biennaalin kansainvälisessä päänäyttelyssä ja erikoisnäyttelyissä
1914
Akseli Gallen-Kallela – yksityisnäyttely
1970
Tapio Wirkkala – Arti Decorative -näyttely
1972
Eino Ahonen, Simo Hannula, Erkki Hervo, Raimo Kanerva – Grafica d’oggi -näyttely
Matti Elomaa ja Pekka Kuronen – Grafica sperimentale per la stampa -näyttely
1976
Olli Lyytikäinen – Attualità internazionali ’72-76 -näyttely
Tapio Wirkkala – Design: Le forme del Vetro -näyttely
1988
Kari Cavén – Aperto 88 -näyttely
1995
Helene Schjerfbeck – Identità e Alterità: Figure del corpo 1895-1995 -näyttely
Tapio Wirkkala – I vetri di Murano 1895-1972 -näyttely
1999
Liisa Roberts – kansainvälinen näyttely
2001
Veli Granö, Laura Horelli, Tuomo Manninen, Heli Rekula, Charles Sandison, Salla Tykkä, Maaria Wirkkala – kansainvälinen näyttely
2003
ROR (Revolutions on Request: Jiri Geller, Klaus Nyqvist, Panu Puolakka, Karoliina Taipale) – Stazione utopia -näyttely
2005
Eija-Liisa Ahtila – kansainvälinen näyttely
2015
Liisa Roberts – kansainvälinen näyttely