Oulun kulttuuripääkaupunkivuosi alkoi hyvin, ainakin mainemielessä. Tammikuun puolivälin suurissa avajaisissa lehdistötilaisuuksineen kaupunki ja sen pohjoinen tienoo olivat jo saaneet julkisuutta kansainvälisissä medioissa, kuten Guardianissa, The Timesissa, Friezessä, Art Newspaperissa.
Oli huomioitu ne asiat, joita oli tiedotuksessa nostettukin: luonnon konkreettinen läheisyys, teknologiaboomi ja vieläpä Suomi maailman onnellisuuskilvan moninkertaisena voittajana. Ja hyvin vahvasti myös saamelaisuus.
Kulttuuripääkaupunkiajatus alkuaan kehitettiin nostamaan esille eurooppalaisen kulttuurin ajatusta tiettyine yhteisine piirteineen – ja siinä ohessa sen paikallisia variaatioita.
Hyvin pian huomattiin kulttuuripääkaupungiksi nimeämisen tuoma taloudellisen ja ehkä myös sen myötä myös kulttuurisen kehityksen mahdollisuus. Kulttuuripääkaupunki-nimityksen toivotaan ja uskotaan vahvistavan paikan mielenkiintoa ja houkuttelevuutta ja varmaan myös omaa itsetuntoa, esittelemällä alueen kulttuurisia vahvuuksia.
Kulttuurikaupunkivuoteen on otettu mukaan kunnallisina kumppanuuksina, koko Pohjois-Pohjanmaan alue kuntineen eteläisestä Merilapista aina Kainuuseen saakka.
Kuvataidepuolella juuri tämä oululaisen ja alueellisen identiteetin näkyminen jää vielä alkuvuodesta hahmottumatta. Oudoin ilmentymä lienee keskustan kauppakeskukseen rakennettu kunnianhimoinen ja onnistunutkin valokuvanäyttely, joka kuitenkin on tilattu kokonaisuutena Tallinnan Fotografiska-museolta. Leikki-teemainen näyttely on 17 kansainvälisen valokuvaajan teosten kooste, joka ei jää yksiulotteisen lystikkyyden tai leikillisyyden vangiksi. Tummempiakin sävyjä on mukana, jonkinlaisen arjen surreaalisuuden kautta. Tehokasta iskevän kiinnostavaa ja toisinaan hieman humoristisesti kohdettaan katsovaa dokumentarismia on paljon.
Kunnostettavassa Aaltosiilossa on järjestetty tapahtumia jo nelisen vuotta. Kuva on festivaaleita syyskuulta 2024.
Tuntuu että Oulu on viime aikoina muutenkin tarvinnut omaleimaisuutensa osoittamiseen tukea ulkomaisilta näkijöiltä. Aaltosiilo, Alvar Aallon suunnittelema ällistyttävän hienon näköinen Toppilan selluloosatehtaan hakesiilo, oli suojeltuna tuskallinen päänvaiva koko kaupungin päättäjille kymmenien vuosien ajan, kunnes Madridissa perustettu voittoa tavoittelematon kansainvälinen kulttuuriperinnön säilyttämiseen Factum–Foundation keksi ottaa 2022 paikan hoitaakseen, ja on nyt remontoimassa siitä kulttuurikeskusta. Oulu ja oululaiset itsekään eivät ole ollut takavuosikymmenistä tähän päivään kuuluisia ymmärryksestään oman arkkitehtonisen miljöönsä (siis identiteettinsä fyysisen olemuksen) arvoa kohtaan ei päätöstensä, eikä usein oululaisten itsensäkään mielestä. Vanhan rakennuskannan tuhoaminen sentään väheni joksikin aikaa monissa kaupungeissa 70-luvun mittaan. Oulussa välinpitämättömyys historiallisista rakennuksista tuntui jatkuvan pidempään.
Silti Oululla on kaupunkina selkeästi oma luonteensa, ilmeensä. Ehkä kulttuuripääkaupunkivuosi tekee muutoksen sen vaalimiseen. Onhan Kulttuuripääkaupunkihankkeen tunnuksena Cultural Climate Change, Kulttuurinen ilmastonmuutos. Ilmaston muutostahan ei juurikaan pidetä hyvänä asiana, mutta kulttuuri-ilmastossa voisi kaivatakin tiettyä lämpenemistä.
Aaltosiilon uudelleentulemista suunnittelevat arkkitehdit Charlotte Skene Catling ja Jaime de la Peña kutsuvat työtäan ‘geoarkeologiaksi’, jonka lähtökohdat ovat paikan ja sen materiaalien historiassa ja kulttuurillisessa taustassa ja jopa alueen geologiassa. Ehkäpä kauempaa tullut voi toisinaan nähdä paremmin mikä tietyssä kulttuurissa on sitä oleellista ja huomioitavaa.
Kulttuuripääkaupungin kuvataiteelliseessa ohjelmistossa tulee olemaan myös tanskalaisen Jakob Kudsk Steensenin Underground Clash, digitaalinen maailma parkkiluolaan. Kiasma, etelän organisaatio, on kuratoinut Oulun kaupungintalolle teossarjan Korvamato – mediataidetta Kiasmasta. Suurimpia projekteista on Climate Clock. Eri paikkoihin Oulussa ja lähikunnissa tehdään vuoden mittaan luontoon liittyviä pysyviä julkisia teoksia, jotka yhdistävät taiteen ja tieteen. Maineikkaita taiteilijoita ympäri maailman on kutsuttu siis tulkitsemaan paikallisia luonnonympäristöjäkin. Kaksi suomalaistaustaista teosta on sentään tulossa: tällaisessa luonto ja yhteisöllisyys -kontekstissa lähes varmat valinnat, Tellervo Kalleinen ja Oliver Kochta-Kalleinen sekä Antti Laitinen.
Kuvataiteen puolella ei siis ole läheskään kaikki paikallisesta syntyvää. Mutta onko se tässä globalisoituneessa ajassa tärkeääkään? Eikö vaikutteita ole tullut kaikkialle kaikkialta, varsinkin kansainvälisellä kaupalla jo varhain eläneellä Oulun tienoolle? Eikö sisään päin käpertyminen olisi kavahdettavaa kansallismielisyyttä?
Mutta kuitenkin. Yleisenä kulttuurin ja varsinkin kuvataiteen sisäisenä ilmiönä viime vuosina on ollut esimerkiksi ns. alkuperäiskansojen omaehtoisen taiteen ja näkemysten tarmokas työntäytyminen biennaaleissa ja suurnäyttelyissä taiteen eturiviin tai ainakin sen väleihin.
Uusi saamelainen kulttuuri-identiteetti on kenties syntymässä ihmisten mieliin. Charlotte Nielsenin teos Å hele (nro3), 2020, villa ja teräslanka, on mukana saamelaisen taiteen Eanangiella-suurnäyttelyssä Oulun taidemuseossa.
Saamelaisuus tulee voimalla
Sama tapahtuu nyt Oulussakin, jossa saamelainen kulttuuri tekee voimannäyttöään ensimmäisellä saamenkielisellä oopperalla Ovllá, saamelaisten kansallispäivään 2. helmikuuta huipentuneella Dálvemánnu-festivaalilla monine konsertteineen ja Oulun taidemuseon Eanangiella-taidenäyttelyssä.
Saamelaisen taiteen suuri pohjoismainen näyttelysarja Sápmi-triennale on kiertänyt vuodesta 2024 jo kolmessa museossa eri maissa. Sen teoksia ja tekijöitä on osana Eanangiella-näyttelyäkin. Ja alkukeväästä syksyyn Kiasma saa näyttääkseen toisen saamelaisen nykytaiteen suurnäyttelyn Entiset ainoat – Saamelaisen taiteen aika.
Tulee tunne, että juuri nyt on tapahtumassa kulttuurisesti vähintäänkin samankokoista vaikutusta ja näkyväksi tulemista, kuin suomalaisuuden on väitetty tehneen kulttuuripaviljongillaan Pariisin vuoden 1900 maailmannäyttelyn ”Kansakuntien kadulla”. Täälläkin on kysymys identiteetin rohkeasta esiintuomisesta taiteen keinon. Eikä identiteetin ajatus tässä eroa kovasti kansakunnan tai kansallisuuden ajatuksesta. Identiteetin käsite tuntuu vain nykymaailmassa jotenkin likaantumattommalta kuin nationalismiin assosioituva sana kansallisuus.
Ei Oulu muuten ole saamelaisaluettakaan, eli tavallaan ulkoiseksi lainaksi tämänkin voi nähdä kulttuuripääkaupungin suhteen. Mutta lehdistötilaisuudessa muistutettiin kuitenkin, myös saamelaisten itsensä suulla, että Oulu on ”maailman suurin saamelaiskylä”, eli siellä asuu eniten saamelaisiksi identifioituvia ihmisiä. Kaupungin Giellagas-instituutissa sijaitsee myös saamen kielten yliopistollinen tutkimus ja koulutus.
Ja kuinka kulttuurikaupunkivuoden kannalta onnekasta, mutta tietysti maailman kannalta karmaisevaa, että arktinen ulottuvuus ja siihen kiinnittyvät kansojen ja kansallisuuksien, kokonaisten alueiden kohtalot nousivat maailmanpolitiikan polttopisteenä juuri nyt koko maailman tietoisuuteen. Esimerkiksi Yhdysvaltain ulkopolitiikassa on perimmiltään pelkästään kyse maapallon antimien yhä laajamittaisemmasta hallinnasta, joka, kuten on huomattu, on lähes aina vakavassa ristiriidassa alkuperäiskansojen elämän ja etujen kanssa. Eanangiella eli Maan kieli -näyttelyssäkin on sali, jonka nimenä on käsite Vihreä Kolonialismi, jossa erityisesti fossiilivapauden nimissä ollaan murjomassa pohjoista, saamelaistenkin asuma-aluetta kaivostoiminnan, tuuli- ja vesivoimaloiden hyväksi.
Näyttely on muutenkin jaettu tarinanomaiseksi, miltei pedagogiseksi kokonaisuudeksi, jossa kullakin saleista on oma otsikkonsa ja aiheensa: Esivanhemmat, Maailmojen välissä, Muistojen polut, Maat, Hengellisyys ja Koristeltu elämä.
Tätä näyttelyä edeltäneestä Sápmi Biennaalista kuulin sen nähneiltä kommentteja, että siellähän ”oli vain enimmäkseen käsityötaidetta”, tuo ”vain” ikään kuin vertautuksena toisenlaisen korkeataiteen arvoon ja kiinnostavuuteen.
Ruotsin Jokkmokkista kotoisin oleva Katarina Spik Skum on saanut tietoa perinteisitä käsitöistä äidiltään ja isoäidiltään ja lisäksi kouluttautunut ammattikorkeakoulussa Norjassa duodjin maisteriksi. Teos Around the Fireplace, 2023, on saamelaisen käsityön moderni installaatiomainen esitys. Kuva: Carl Johan Utsi.
Duoddji, saamelaiseen perinteeseen liittyvä käsityö vallitsee myös Eanangiella-näyttelyssä. Ja hieman asiaa näyttelyssä pohtiessa tajuaa, että juuri se on oikein. Kuten Oulun kulttuurikaupungin saamelaiskulttuurin ohjelmakoordinaattori Aino Valovirta asian selkeästi ilmaisi: ”koska meidän kulttuurimme on kuulunut liikkuminen, siihen ei ole kuulunut arkkitehtuuria taloineen tai suurine maalauksineen, vaan kulttuurituotteet ovat olleet mukana kulkevia.” Siksi on varsin viisasta, että saamelainen nykytaide järjestäytyy paljolti niiden esteettisten kategorioiden ja perinteiden rintamaan, jotka pohjaavat tähän käytäntöön. Miksi käyttää toisenlaisessa elinympäristössä syntyneitä muotoperinteitä maalauksineen, tai patsaineen?
Monica L Edmondson Malign:Time, 2023, Fine Art ChromaLuxe-tulostus alumiinille ja Bárgáldahka, 2023, tekstiili, lampaanvilla. Australialaisessa taidekoulussa opiskellut Edmondsonin installoituna esitetyissä teoksissa valokuva on henkilökohtaisen tarinan ja tunteen asialla ja tekstiiliteos enemmän perinteen ja historian.
On täällä kuitenkin mukana maalaustakin – ja videota, muun nykytaiteen malliin. Saamelaistaiteen historiaan ei kovin pitkäksi aikaa sukelleta. Mukana on vain muutama Andreas Alarieston (1900–1989) ehdottoman kiehtovista kansanelämää kuvaavista maalauksista ja monitaitoisen Lars Nils Pirakin (1932–2008) maalaus, joka esittää noitarumpua, jonka reunassa näkyy mukana myös kuorma-auto, moottorikelkka ja raivaustraktori.
Saamelaisen käsityötaiteen, Duoddjin, asema on kummallinen ja siksi poliittinen, vaikka se on ollut sata vuotta myös ulkopuolisten taidekeräilijöiden hankkimaa arvokasta esineistöä, se on myös nähty matkamuistokäsitteen kautta, usein vielä niin, että saamelaisten esineiden muotokieltä ovat muut kopioineet, ja joka on kertautunut kauas alkuperästään. Esteettisesti jopa tässä näyttelyssä tuntuu, että joitakin teoksia katsoessa on huomaakin joutuvansa pyristelemään irti välittömästä esteettisestä mielleyhtymästä matkailutuotteiden estetiikkaan. Poron sarvi tarkoittaa kai kaikille Lappia, mutta eri taustaisille hyvin eri tasolla ja syvyydellä. Matkamuistoisuudella ei nähdä samaa kulttuurista prestiisiä kuin korkeataiteella. Mutta tämä näyttely on tosissaan siinä, että se näyttää ja välillä sanoin kertoo taustoja, kuinka käsityö voi rakentaa omaa narratiiviaan, ja kuinka käsityöteoksilla voi olla vastarintamaista tai yhteisöllistä merkitystä luovia asioita. Välillä myös jopa huumoria. Ja aika pian katsojanakin arvelee oppivansa huomaamaan minkälainen duoddji on uudenlaista, mikä siinä on innovatiivista, ehkä jopa avantgardistista.
Jouni S. Laiti: Rástegáisá, vaatimien suojelija (II), 2023 , koivun pahka, poronsarvi ja muovi . Eanangiella-näyttely.
Pohjoinen identiteetti
Voidaan tietenkin pohtia myös muita pohjoisen identiteettejä kuin saamelaisten. Identiteettiin liittyvät myös elinkeinot. Aineen taidemuseossa Torniossa on Göteborgissa työskentelevän suomenruotsalaisen, siis moninkertaisen vähemmistöidentiteetin mahdollisesti omaavan Edith Hammarin näyttely tukkilaisten, rankkaa työtä tekevien omalla laillaan hypermaskuliinisen ”alakulttuurin”, jopa väkivaltaisen seksuaalisvivahteisista initiaatiorituaaleista.
Edith Hammar puupiirrostensa Suukko ja Poraus keskellä.
Kuva: Jari Hannuniemi/Aineen taidemuseo.
Sarjakuvapiirtäjätaustainen Hammar on omaksunut suurikokoisen ekspressiivisen puupiirroksen tekniikan uskomattoman nopeasti tätä projektia varten. Näyttelyn keskellä on suuri puutukki, jonka pintaan on veistetty puupiirrospohja, eräänlainen tela, jonka painama suunnattoman suuri vedos on hämmentävä siinä, kuinka täysin toimiva pintakuva on voitu ajatella kolmiulotteisella välineellä syntyväksi.
Edith Hammarin näyttelystä Saappaat täynnä vettä Aineen Taidemuseossa. Keskellä tukin ympäri kaiverrettu ”puupiirroslaatta” ja vedos siitä.
Ulkopuolinen, toista historiallista aikaa elävä taiteilija kuvaa intohimolla, ehkä fantasioidenkin, erästä toista kulttuuria ja ikään kuin kehrää tällä kiinnostuksellaan siitä esiin yhtäläisyyden vihjeitä tiettyihin miesten välisiin nykyidentiteetteihin.
Pohjoisen identiteetit tulevat nyt vahvasti pintaan kuvataiteessa. Myös Vaasassa, Pohjanmaan museossa on Lay Of(f) the Land -näyttely, jonka kahdeksan pohjoismaista taiteilijaa kuuluvat Art Alliance of the Arctic South (A-A-A-S) -taiteilijaryhmään, joka on pitänyt aiemmin näyttelyt Yhdysvalloissa Chicagon ruotsalais-amerikkalaisessa museossa ja Iowan tanskalais-amerikkalaisessa museossa – siis nimenomaisesti kansojen identiteettiin kytkeytyvissä instituutioissa.
Näyttelyn taustateksti lupailee identiteettipuheessaan jopa hieman mahtipontisempia ja yleisluontoisempia, ja ehkäpä juuri nyt asiaan kuuluvia identiteetin elementtejä, kuin se lunastaa, esittäessään”…niin kirjaimellisen kuin vertauskuvallisen kolonialismin teemoja, ekologista tuhoa ja jatkuvaa surun sekä paranemisen prosessia.” Ja jostain syystä tässä näyttelyssä jo ”puretaan identiteettiä niin henkilökohtaisesti kuin kollektiivisestikin.”
Taiteet kai ovat useimmiten olleet identiteettejä rakentamassa.
Hanna Kanto: Metsurit, 2025, 180 x 220 cm, öljy kankaalle. Kuva: Hanna Kanto.
Selvää on kuitenkin, että tässäkin näyttelyssä halutaan tutkailla pohjoisen alueen tiettyjä erityispiirteitä, ja taideteokset tietenkin virittelevät kuvallisilla mielleyhtymillään ajatuksia siitä identiteetistäkin, konkreettisemmin ja eletymmin kuin suurten tämän ajan vaatimien yläkäsitteiden kautta. Kaikki teokset eivät suuriin kuratoriaalisiin teemoihin ymmärrettävästi kytkeydy, monet kylläkin kurkistelevat identiteettejä kiinnostavista ja konkreettisemmista kulmista. Hanna Kannon maalauksissa metsuriudesta syntyy omanlaistaan pohjoisen absurdia yleisdramatiikkaa, puurtamista ja puuta.
Madelaine Sillfors, Sinä päivänä oli erikoinen valo, 2024, öljyväri öljypaperille. Kuva: Madelaine Sillfors.
Paikaltaan toisaalle siirrettävästä kaupungista, Kiirunasta kotoisin olevan Madelaine Sillforsin maalauksissa matalalla paistava häikäisevä auringonkehrä on jonkinlainen kaikkea pohjoisessa maailmassa sitova ja valvova, mutta onnellinen ydin. Uralilta Uumajaan elämässään matkannut Anastasia Savinova on kerännyt paljon paikallista luonnonmateriaalia, ja koostanut siitä outoja sympaattisia sukkulamaisia perusmuotoja, käsityömäisiä veistosotuksia, joissa paikallinen materiaali ja sen määrä aistiutuu katsojalle harvinaisen voimakkaana.
Anastasia Savinovan Tidal Gatherings -teoksissa Pohjanmaan museon Lay Of(f) the Land -näyttelyssä pohjoinen ulottuvuus kiteytyy veistosolioissa, joissa rannalta kerättyjen luontomateriaalien toistoinen runsaus luo omaa henkistä maisemaansa, siinä missä muoviroskakin. Kuva: Jean-Baptiste Béranger.
Norjalainen Heidi-Anett Haugen kytkee So You Wanne Be a Feminist -kollaaseissaan 60-70-lukulaisen naiskuvan samanaikaisiin mahtipontisiin luonnonmaisemiin. Ympäristössään valtaviksi suurentuneiden naisten ”puuhastelu” valtaa suurimmatkin vuonot. Identiteettien tilannetta voi kommentoida menneenkin kautta, peukaloimalla niitä, jotka ovat jo muodostuneet identiteettinsä arkkityypeiksi voi ehkä tosiaan sitten purkaakin identiteettejä.
Heidi-Anett Haugen nostaa traditionaalisen kotirouvan kuvia majesteettisten maisemien kanssa yhdenveroisiksi, ellei jopa mahtavammiksi So You Wanne Be a Feminist -kollaasisarjassaan Lay Of(f) the Land -näyttelyssä.
Lotta Lampa, Slice n Dice, Lasinoppa, tekoturkis, ketunhäntä, ketju. Pohjanmaan museon Lay Of(f) the Land -näyttely.
Yllättävän, ja hauskasti ajatteluttavan version identiteetin rakentamisesta visuaalisen avulla tarjoaa Lotta Lampa, joka pohjoisruotsalaisena on kasvanut raggarikulttuurin piirissä, hylkäämättä tätä omalaatuista alakulttuuria, joka hakee visuaaliset elementtinsä asioista maailmanlaajuisesti yhteisimmin jaetusta: autojen kulttuurista – mutta silti saa siitä jotakin omaansa. Lampa teoksissaan toistaa, korostaa, liioittelee ja ilakoi tällä estetiikalla ja siinä samalla tekee aika vahvan statementin siitä, että tällainen on myös tärkeää, elämää, identiteettiä. Identiteettikeskusteluun tulee mukaan myös populaarikulttuurissa rakentuvat identiteetit, jotka eivät ole vanhakantaisen ajattelun mukaisesti epäaitoja tai ostettuja, vaan aitoja välineitä hahmottaa omaa minuutta suhteessa yhteisöön – jopa vähän uskontojen kaltaisesti.
Onkin kiinnostavaa miettiä missä määrin kuvataiteen kansainvälinenkin maailma kietoutuu identiteetteihin, ja alueelliseen ja kansallisiinkin näkökulmiin. Venetsian biennaalikin aina vain perustuu kansallisiin paviljonkeihin, vaikka niissä onkin ehtimiseen viime aikoina yritetty kansallisten esiintymisten kautta yritetty erottautua yksiselitteisimmästä kansallisuudesta. Ehkä taiteen nykyajassa laajalti ottaen ollaan ihan vähän siirtymässä ajatuksesta universaalista kansainvälisestä taiteesta jonnekin erilaisten kulttuurien ja alueellisten identiteettien ja ylpeään rinnakkaiseloon, kulttuuristen vaikutteiden yhteisyyden ihailusta perinteiden erilaisuuden ihasteluun.
Eanangiella, Oulun taidemuseo, 16.1.–3.5.
Edith Hammar, Saappaat täynnä vettä, Aineen taidemuseo, Tornio, 28.11.2025–22.2.2026.
Lay Of(f) the Land, Pohjanmaan museo, Vaasa, 29.11.2025–12.4.2026
Pessi Rautio, Taide-lehden päätoimittaja