Jos taide ei ihan yhteiskunnan barometri olisikaan, siis sellainen, joka ennustaisi mitä tässä kaikkialla ihan kohta on, niin kyllä se ainakin yhteiskunnan registraattori on. Se näyttää mikä juuri nyt on se pohjavirtaus.
Ja tämän kevään näyttelyissä on huomannut että todella suuri pohjavirtaus on queer, siis sukupuolen ja sukupuolisuuden moninaisuuden erityisyys, myös trans-mielessä, siis kai siinä mielessä, että sukupuolirajojen yli on mahdollista hypätä.
Ja miten tämä asia tuodaan esille? Kiasman Dreamy, queer ja vapaus unelmoida -kokoelmanäyttelyssä näemme mm. Jacolby Satterwhiten täydellisten ihannekehojen ja loputtoman bilelukaalin animoidun kamera-ajon, Rotimi Fani-Kayoden Kultaiset fallokset ja moitteettoman hyvän näköiset miehet. Anna Uddenbergin sporttinen, ideaalitimmi kyborgimainen keho kellistyneenä kuin tilanteen hyväksi käytettäväksi.
Näyttäytymisen pakko polttelee eri tavoin, kuten Artor Jesus Inkerön video bodauksesta, kehojen loputtomasta pakkomielteisestä vertailusta yksinäisenä somettamisena, Ja samassa tilassa Jessica Andrey Bogushin Tumblr-viestipalvelukuvan pohjalta rakennettu seinämä, halun, peittämisen ja julkean julkisuuden kiihottava monumentaaliharjoitelma. Houkuttelevan mutta ehkä tavoittamattoman kehon ideaalikuva on yllättävän usein teosten keskiössä.
Tässä seurassa Nan Goldinin kuvat lähipiiriläisistään näyttävät jo todella lämpimiltä lähestymistavoilta. Ehkä sitä on Jukka Korkeilankin maalauksissa, joissa tosin on myös anteeksipyytelemättömän ylpeän häikäilemättömyydenkin ulottuvuus.
Näyttelyn johdannossa termiä Queer edustaa ”vapautumista totutusta”, se ”on kumouksellinen tapa elää” ja ”luova positio, joka uusintaa ja muuttaa muotoaan aina uudelleen”. Queer näyttäytyy tässä kontekstissa siis täydellisimpänä avantgardena, edustaen modernia ja uutta luovaa. Myös Valokuvataiteen museon Kehosi muuttaa kaiken -näyttelyssä queer on jo sinänsä ”vastarintaa”.
Näkymä Kiasman Tom of Finland -näyttelystä. Kuva: Kansallisgalleria / Petri Virtanen
Kiasmassahan on myös Tom of Finlandin, eli Touko Laaksosen yli 230 kertaa pikkuruisine variaatioineen yhä uudestaan ja uudestaan toistuvien himon objektien paraati, merkillisine kaikkialta pullistuneine muurahaisvartaloineen ja elämää suurempine kaluineen. Niiden merkitys identiteettimielessä ei kai ole jäänyt kenellekään epäselväksi.
Tom of Finland, ”suomen tunnetuin taiteilija”, on nykyisellään kai vain Edelfeltiin, Gallen-Kallelaan, Tove Janssoniin tai Schjerfbeckiin verrattavissa oleva museoiden kassamagneetti, jonka suurnäyttely kannattaa pitää muutaman vuoden välein. (Helsingin Taidehallissa sellainen oli 2016).
Touko Laaksosen kuvasto on tunnettua ja vaikutusvaltaista, mutta kaavamaisuudessaan, paitsi näyttelykokemuksena äärimmäisen monotoninen, sen voi myös nähdä sukupuolimallin luojana varsin rajallisena. Kaiketi siksi Kiasmassa on myös tuo toinen Dreamy-näyttely
Sillä Tomin miehet ovat poseeraamista, mutta taide sukupuolisuuden moninaisuuksista näyttää yhäkin yllättävän usein kiteytyvään poseeraamiseen, siihen, minkälainen kauneus olisi houkuttelevinta. Se on poliittinen ele, toisenlaisen olemisen ja toiselta näyttämisen tuomista halua rakentavien dominoivien mainos-, media- ja somekuvien virtaan. Mutta – se tosiaan on myös poseeraamista, itsen markkinointia, haluttavaksi tekemistä.
Wäinö Aaltonen, Työ ja tulevaisuus -sarjan veistos Sadonkorjuu Tampereen taidemuseossa.
Oikeastaan poseeraamisen ajatuksen herätti minulla jo aiemmin keväällä Tampereen taidemuseossa Del LaCrace Volcanon queer-yhteisöiden pitkäkestoisen kuvaamisprojektin paraati, joka sattumalta tai tarkoituksella rinnastui oudosti yläkerrosten Wäinö Aaltosen näyttelyyn, jonka lukuisat alastomat, kehollisesti ihanteellisiksi tyylitellyt symbolihahmot ovat tietenkin ihanteellisessa nationalismissaan nykyiselle poliittiselle vastarintaiselle kehollisuudelle äärimmäinen vastakohta – mutta kuitenkin olemisen tavaltaan sille yllättävän läheisiä, ylpeänä poseerattua asiaa. Joten, jos ihannekehoa halutaan nykyaikaistaa, voidaanko se tehdä vain hyvältä näyttämisellä? Toisaalta queer- ja trans-teemaisissa näyttelyissä ollaan vielä aika usein reportaasin asteella. Näytetään, että tämmöiseltä me näytämme, tai ainakin: näin me haluamme tulla nähdyksi.
Valokuvataiteen museon uuden projektitilan ensimmäinen näyttely Kehosi muuttaa kaiken esittää pieneen tilaan puristetun valokuvavuonsa kautta dokumentaarimaisesti queer-yhteisöiden juhlaa, lempeä ja yhteisyyttä – aina kuitenkin hyvältä näyttäen. Jonkinlainen tirkistyksen taakse jäävä etäisyys on katsomiskokemuksessa kovin helposti läsnä. Yhteisyyttä, tai ainakin solidaarisuutta haluaisi tuntea, mutta mitä tehdä, jos vain tuntee katsovansa tuonne, toisiin, niihin joiden juttu tämä on.
Esteettisesti ylivoimaiseksi ja haluttavaksi lähipiiriään juhlistavien kuvien toistuva todistaminen voi vaivaannuttaa, kun ihmiskuvan monipuolistamisen hyvästä tarkoituksesta huolimatta nämä edullisista kuvakulmista otetut kuvat voivatkin olla omiaan aiheuttamaan yksilössä erillisyyden tunnetta; kelpaako minun kehoni mihinkään tällaiseen uuteen jalouteen?
Kuitenkin poseeraamisen ajatuksen siirtäminen itselleni erääseen tärkeimpään identiteettiä luoneeseen elämänpiiriin, pop-musiikkiin, oli kuin valaistuminen suhteessa näihin kuviin. Pop- ja rockmusiikkiin liittyy täysin oleellisesti poseeraaminen, joltakin hienolta näyttämisen kulttuuri. Se, on ollut (kenties tärkein) osa populaarimusiikin yhteiskunnallista merkitystä, jos sillä sellaista koskaan on ollut. Me olemme tällaisia, eikä yhtään hävetä. Pyrkimys määrittyä ’tuon kaltaisten’ hienolta näyttävien tyyppien kautta on osaltaan ollut tekemässä minustakin itseäni, ehkä jossain mielessä väkivaltaisestikin, sittenkin itseni ulkopuolelta määrittyen, mutta ainakin jonkin tasoisen oman valinnan, oman vielä käsitteellistymättömän tunteen yhteyden kautta.
Roza Ahmad, Galaxy Ball Sex Siren, Suomen valokuvataiteen museon Kehosi muuttaa kaiken -näyttelystä.
Oikeastaan esiintymisen voikin nähdä hienona, varsinkin kun esiintymisen, poseerauksen vie taiteessaan äärimmilleen. kuten mm. Nuoret 2023 -näyttelyssä Rag Elnyg, jonka ylivoimaiset taidot baletissa, viulunsoitossa, akrobatiassa, temppuilussa, kummallisessa pukeutumisessa ja ajattelussa sekä piirustustuotannollisessa ahkeruudessa vievät kaaosmaisina installointeinaan katsojalta kaikki puolustusmekanismit. Vaikka Elnyg tavallaan esittää ylivoimaa, totaalista välinpitämättömyyttään normaalista, hän tekee sen niin peräti pelottavalla paineella, että katsojana ei oikeastaan jää muuta mahdollisuutta kuin antautua, alkaa huvittuen nauttia siitä, että kylläpä joku tässä maailmassa tohtii.
Rag Elnyg, installaatio Nuoret 2023 -näyttelyssä, Muu Helsinki nykytaidekeskuksessa. Kuva: Johanna Naukkarinen.
Itse asiassa tässä tämänvuotisessa Nuorten näyttelyssä painottuivat vahvasti queer- ja transteemat. Näyttelyn 39:stä taiteilijasta kymmenen käsittelee teoksissaan julki-ilmaistusti näitä teemoja. Vähintäänkin se oli taustakirjoitettu teoksiin, joista olisi muuten vaikea saada mitään kiinni. Eivät tietenkään kaikki queer- tai transteemaiset teokset poseeraa, mutta toisinaan ne voivat kätkeytyä sen verran esoteeriksi salaviestien koosteeksi, että niiden merkitysten avaimet ovat jossain tavoittamattomassa taskussa, kuten esimerkiksi Nuoret-näyttelyssä Oskari Ruuskan huolellisesti rakennetussa installaatiossa Beach on Uranus kaakeleineen, höyryineen, värivaloineen, tekstinpalasineen, vesijohtoputkineen.
Koskettavin teos tulee kai sittenkin sellaisesta, joka pyrkii yhteisesti jaettavaan, ei erottavaan. Sellainen kuin Jesper Justin videoteos The Lonely Villa joka sekin tekstin mukaan ”käsittelee vähemmistökulttuureja, sukupuoliin liittyviä stereotypioita ja sukupolvien välisiä suhteita” ja aiheena on ”identiteetin löytäminen ja muokkaaminen”.
No, videossa ollaan jossakin nukahtaneessa herrainklubilla, mitään ei tapahdu. Jo eläneen näköinen miesoletettu nostaa vanhanaikaisen puhelimen luurin. Mitään ei kuulu. Näitä miehiä onkin klubilla monta, kukin yksin pöydissään. Lopulta puhelin yhdistää, kuuluu vanha hauras kappale, kaikki ’yhtyvät’ lauluun, huulisynkkana kuin drag-esityksissä. Hetki vain. Kyse on yksinäisyydestä ja yhteisyydenkaipuusta, meistä, koko ajan vanhenevista ihmisistä. Näin sen pitää mennä, kosketun, ja luulen ymmärtävän enemmän koko ihmisyydestä, kun luulen ymmärtäväni tiettyjä vihjeitä, luulen aavistavani avaimia tähän kyllä jo muutoinkin ymmärrettävään koskettavuuden kokonaisuuteen.
Tom of Finland, Rohkea matka, 28.4.–29.10. ja Dreamy, queer ja vapaus unelmoida 28.4.–26.11.2023 Kiasma, Helsinki.
Del Lacrace Volcano, Bodies of Resistance ja Wäinö Aaltonen Tampereen taidemuseo, 4.2.–21.5.2023
Roza Ahmad, Coyote Park, Iida Valmé: Kehosi muuttaa kaiken, Suomen valokuvataiteen museo, Helsinki, 22.4.–26.11.2023
Nuoret 2023, seitsemässä eri näyttelytilassa Helsingissä, 22.4.–4.6.2023
Jesper Just, The Lonely Villa, EMMA, Espoo, 1.2.–28.5.2023