Kauko Röyhkä, omaa sukua Välimaa ja etunimenä Jukka-Pekka. Tunnettu ja tunnustettu kirjailija ja muusikko vaikuttaisi olevan aika kaukainen kohde kuvataiteeseen paneutuvalle julkaisulle. Näin ennen. Elämme kuitenkin aikoja, jolloin opetusministeriön pitkäaikainen ja syvään kirjoitettu haave taiteen raja-aitojen murtumisesta on toteutumassa. Kaikki on immersiivistä ja mikä tahansa käy kuvataiteesta, niin teatteri kuin elokuva tai mopolla päristely. Joten ei mikään ihme, että vanhakantainen järjestelmä taiteen tukemisesta ja tukirahoista toimikuntineen on hautautumassa uudistusten uuniin, samoin kuin julkaisukanavat. Joten Soundin maailmoista ei ole enää niin pitkä matka Taide-lehden sivuille, ja tämä koskee myös Jukka-Pekka Välimaata, jonka pöytään istahdin turkulaisessa hipsteribaarissa nimeltään Bar Ö.
Omalla tavallaan tilanne muistutti klassikkoelokuvaa New Yorkista: Louis Mallen Iltaa Andrén kanssa. Siinä kaksi teatterialan taiteilijaa keskustelee elämästään ja työstään, tehdystä ja tekemättömästä, asianmukaisessa kuppilassa, ”Café des Artistes”. Elokuvan päähenkilöt tosin olivat käsikirjoituksen mukaan sopineet tapaamisestaan ja tapaamisen aihe määrittelee luonnekuvat. Näistä syntyy elokuvan kontrasti; luovan työn olosuhteista ja valinnoista ja niiden ehdoilla elämisestä. Tai elämättä jättämisestä.
Vähäeleisen ja puhtaasti dialogiin perustuvan elokuvan kerronta on suorastaan nerokasta; juuri niinä hetkinä, jolloin kaverusten jankkaaminen saa mielen liikkumaan kaikkialla muualla kuin heidän sanomisissaan, asetelman rikkoo tarjoilija työssään ja pöytään ilmaantuu muutakin kuin puhetta. Omassa analyysissään pyörivä antitarina onkin kulttimaineessa, ilman seksiä ja väkivaltaa. Eeppisiä taistelukohtauksia ja toimintaelokuvien hurmaa on tästä elokuvasta turha etsiä. Siinä suosion salaisuus
Samalla linkki kuvataiteen kentälle. Elokuvataiteen konstruktiossa ja dekonstruktiossa liikkuva Mika Taanila on tuonut näyttelyesineiden maailmaan tämän Louis Mallen elokuvan totaalisesti dialogista riisuttuna videoteoksena, joka paljastaa lähtökohtansa visuaalisen vähäeleisyyden ja samalla kykenee alleviivaamaan poissa olevien sanojen ja läsnäolevien sanojien merkityksen. Puhe korostuu, kun sitä ei ole. Tätä et leffaillassa näe sen kummemmin kuin maikkariltakaan. Siksi Taanilan taideteos kykenee puhuttelemaan alalle vihkiytyneitä; lakoninen kuvamaailma replikoinnista irrotettuna avaa uuden näkymän todellisuuteen. Tosin teos ei voi aueta ihmisille, jotka eivät ole elokuvaa nähneet. Andrén ja Wallyn kohtaaminen kulkee syvällä taiteen ja taiteilun maailmassa, alleviivaten inhimillistä kokemusta ja yksilön suhdetta yhteisöönsä. Tässä olemme samassa maailmassa, olipa kyseessä sitten Turku tai New York.
Kaikki suomalaiset kuvataiteilijat tuntevat kaikki muut suomalaiset kuvataiteilijat
Taiteilijakahvila Bar Ö:hön päädyimme toisistamme tietämättä, sattumalta. Itse sovin sinne tapaamisen loimaalaisen taidemaalarin Klaus Kopun kanssa, puhtaasti lasillisen merkeissä. Kauko Röyhkä saapui baariin samoissa tunnelmissa puolisonsa, kuvataiteen opiskelijan ja muusikon, Olga Välimaan kanssa. Tuppaudumme seuraan.
Siinä missä newyorkilaisparivaljakko käynnistää moottorinsa hitaasti ja siirtyy maalailemaan Andrén eksentrisillä kokemuksilla itsensä etsimisen ja maailmanmatkojen ja kokeellisen teatterin parissa, turkulaisbaarissa käydään suoraan asiaan, meillä ei kerta kaikkiaan ole varaa etsiä itseämme Japanista, ja minun on esiteltävä seurueelle, mistä tunnemme toisemme, minä ja Kauko. Kaikki suomalaiset kuvataiteilijat tuntevat kaikki muut suomalaiset kuvataiteilijat, ja se tekee elämästämme joko turvallista tai ahdistavaa tai kammottavan sekoituksen molempia, mutta kaikki kuvataiteilijat eivät tunne kaikkia rock-muusikoita sen kummemmin kuin kirjailijoitakaan. Olen selityksen velkaa.
Joten tarinaan: Tapasin Kaukon sattumoisin Galleria Maaret Finnbergillä, jossa hän oli ihastunut pieneen maalaukseeni ja ehdotti vaihtokauppaa. Hän tulisi tarpeen vaatiessa heittämään keikan teosta vastaan. Siinä pöyhkeyden vaiheessa, joka nousi sieluni seinille kuvittelemastani menestyksekkäästä urasta, vastasin vaihtavani teoksiani vain rahaan.
Nyt baarissa Kauko piti vastaustani viisaana. Näinhän sen pitäisi olla. Mutta ei aina ole. Myöhemmin päädyin pyörittelemään kavereiden kanssa taiteilijavetoista underground-galleriaa Helsingin Jätkäsaareen, ja oheisohjelmistoa etsiessämme peruin pyhät puheeni. Pieni maalaukseni koristaa tänä päivänäkin Kauko Röyhkän huoneistoa.
Käymme hakemassa juomat baaritiskiltä ja käännämme kliseet päälaelleen. Taidemaalarit juovat olutta, muusikot punaviiniä.
Ja siirrymme seuraavaan kliseeseen: kun taiteilijat tapaavat toisensa, he puhuvat aina rahasta. Ei niin, että siitä puhe, mistä puute. Taiteilijat puhuvat aina rahasta, oli sitä paljon tai vähän tai jotain siltä väliltä. Tämä johtuu luonnonlaeista: toisin kuin valtiovarainministeriöissä ja konkurssikypsissä sijoitusyhtiöissä, taiteen maailmassa raha ei ole itsestäänselvyys. Se tunkeutuu ajatteluun. Kun herra Newton syystä tai toisesta kiinnitti huomionsa omenan putoamiseen, tapahtuma lakkasi olemasta itsestäänselvyys, ja loppu onkin historiaa. Ja jotkut, kuten taiteilijat, ihmettelevät asioita, jotka näyttävät itsestäänselvyyksiltä, mutta eivät ole sitä. Huhujen ja erään Gloriassakin esiintyneen taideasiantuntijan mukaan miljonäärit puolestaan eivät puhu rahasta. Vaan humanismista ja kulttuurista. Heidän maailmassaan nämä eivät ole itsestäänselvyyksiä. Ja miljonääritaiteilijat puhuvatkin vain itsestään. Itsestään selvää, sillä he eivät ole itsestäänselvyyksiä.
Lasien kilistelyä ja ensimmäiset siemaisut. André ja Wally saavat tässä vaiheessa kalapateen pöytäänsä.
Moniosaajat
Jatkoimme galleriamuistelmilla. Kuvataide ei elä yksin kuplassaan, ei ainakaan yritettäessä ylläpitää vanhaa ideaa edistyksellisestä alakulttuurista ja apuraharahoittajien hellimästä ideasta moniosaajista. Ajatus multitaskaamisesta on kuitenkin viranomaisajattelua vanhempi klassikko: kuultuaan taideopinnoistani isäni kehotti minua keskittymään ojankaivuuseen. Moniosaamista sekin.
Taide ja kulttuuri kukkiikin diversiteetissä, joten galleriamme ohjelmistosta on löytynyt kaikenlaista muutakin kuin mitä visuaalisten taiteiden toimikunta pystyy tarjoamaan: Kauko Röyhkä useammin kuin yhden kerran. Toistaiseksi muusikkona, mutta tässä tapauksessa kyse on aidosti taiteen eri lajeissa suvereenisti liikkuvasta hahmosta, joten etäämmällekin voisi kurkottaa. Hänen kirjanjulkkarinsa eivät kuitenkaan ole osuneet kohdalleni. Vielä, ja kirjoitamme tämän varmasti seuraavaan toimintasuunnitelmaan ja hankehakemukseemme.
Puhe kääntyy henkilöihin. Jos joku tekee Suomessa rokkia hieman autotallinsa ovea pidemmällä perspektiivillä, musiikkimaailmassa hänet tullaan kyllä tuntemaan, aivan samoin kuin kuvataiteen kentällä kaikki tuntevat toisensa, paitsi tietenkin he, jotka eivät tunne kaikkia.
Galleriamme kautta meillä on yhteinen tuttava: taidemaalari Jyrki Riekki, joka on kansalaisille jakanut unelmaansa raa’asta kitaroinnista ja yhtä raa’asta maalaamisesta. Siinä sivussa on löytynyt figuratiivista jytää kankaille tuottava maalari, Jelina Rahikainen, jolla on myös pysynyt kitara kädessä siinä missä siveltimetkin. Joten Kauko tiesi mainita yhtyeen The Chiefs. Aitoa suhteilla pelaamista.
Jotkut unelmat voivat toteutua; mutta elävässä elämässä kuiva maali on eetterin haihtuvia kolmisointuja pitävämpi liima, lisäksi tämä julkaisu on Taide-lehti, ei 70-luvun Suosikki, joten heittäkäämme pieni silmäys Jyrki Riekkiin. Ja unohtakaamme sähkökitarat. Ne voi hakata lavalla palasiksi.
Vereviä teoksia, ja sellaisia ne olivat jo hänen valmistuessaan Kuvataideakatemiasta. Siihen sitoutuu akateeminen suoritus: lopputyö ja sen arviointi. Liekö sitten syynä Paska Kaupunki ja sitä ympäröivät synkät suot tai rokin rajallinen riemu tai mikä muu hyvänsä, mutta oululaislähtöisen Jyrki Riekin lopputyötä arvioimaan ilmaantui oululaislähtöinen kirjailija-muusikko Kauko Röyhkä. Pieni yllätys Kuvataideakatemialta. Syytä siirtyä baaritiskille, Mallen elokuvaa seurataksemme oli aika keskeyttää puhetulva ja antaa henkilökunnan tehdä työtänsä. Café des Artistes’ssa on paistettujen viiriäisten aika.
Rahoitusmalleja
Olut laskeutuu pehmeästi lasiin ja Kauko kertoo Jyrkin saaneen hyvän arvosanan. Vaahto jää suupieliin. On eri asia, mitä hyvällä arvosanalla sitten tekee myöhemmässä elämässä, mutta tutkinto on aina tutkinto, vaikkei sellainen yliopistopudokkaiden ja amis-taiteilijoiden elämään juuri vaikuttaisikaan.
Taide sen sijaan vaikuttaa. Ja raha. Ja niiden kombinaatio. Kauko kertoo perustaneensa uudenlaisen liiketoimintamallin musiikkituotantonsa rahoittamiseksi, nettiteknologia kun syö muusikoiden ruokapöydässä. Hän on luonut eräänlaisen tukiyhdistyksen, joka kustantaa levytykset ja nuottipaperit ja kenties plektrankin. Näin etuoikeutettu rahoittajajoukko saa haltuunsa musiikkia. Muut eivät.
Super NFT Society on tuottanut jo kaksi LP:tä, joiden vastaanottajat saavat nauttia uniikkituotteista. Nimen ironia muistuttaa kuvataiteilijoita digitaalisen liiketoiminnan epätoivoisesta yrityksestä tehdä maalauksista kryptovaluuttaa. Mutta Kaukon uuden levyfirman profiili muistuttaa erehdyttävästi myös kuvataiteen perinteistä rahoitusmallia, jossa jonkin verran maitopurkkia kalliimpia artefakteja hankkivat koteihinsa ja konttoreihinsa ne, joilla on rahaa. Ja niistäkin vain se sivistyneempi osa; oikeassa elämässä miljardöörit kun ovat harvemmin kiinnostuneita humanismista tai kulttuurista, nykytaiteesta puhumattakaan. Mutta jotkut ovat joskus – se heille suotakoon. Tässä suhteessa ylempi ja alempi keskiluokka ei poikkea miljardööreistä. Jotkut ovat joskus. Ja kun maailman rikkaimman prosentin ulkopuolelle jää suurin osa maapallon asukkaista, tämä jotkut ja joskus on valtava voimavara. Taide on ihmiskunnan yhteinen asia, kuuluipa se kaikille eli ei
Spotify ja muut alustapalvelut uskovat vakaasti tähän. Kaikilla on pääsy digitaaliseen aarteistoon. Pieni ongelma on sitten siinä, että niillä palkoilla kukaan ei enää pysty mitään tekemään. Paitsi ne, joilla on muutoinkin mahtavat markkinat. Silloin kun joutuu Coldplayn kanssa kilpailemaan samoista siivuista, voi olla parasta nostaa kädet heti pystyyn.
Tässä vaiheessa on aika hakea uusi lasillinen nopeasti. New Yorkissa vedettiin varmasti väliviini.
Mutta minä en ole kollegani Klaus Kopun kanssa samassa tilanteessa, emme väliviinien emmekä Coldplayn suhteen. Kun Turussa yritetään myydä Tony Craggin teosta aitoon markkinahintaan eli seitsemälläsadallatuhannella, me emme kilpaile samoista markkinoista. Vaikka olisihan se kivaa. Varsinkin jos voittaisi kilpailun.
Kauko kysyykin Klaus Kopulta, miten hän tulee toimeen. Toki, koulutettu ja työhönsä, eli maalaamiseen sitoutunut maisteri voi helposti todeta sen mikä totta on. Aina sitä maalauksen pystyy myymään. Näin paljastuu meidän ja muiden perusteellinen ero ansaintalogiikassa. Kuvataide nojaa autenttisuuteen; monistettavimmassa muodoissaankin pohjavire on yksilöllisessä vuorovaikutuksessa.
maalauksia, käden jälkiä. Ei koneen.
Taanilan teos pohjaa Louis Mallen elokuvaan ja palauttaa installaatiollaan elokuvakokemukselle autenttisuuden auran. Kuvataiteella onkin jo varhain kasvanut resilienssi suhteessa teknologiaan. Aiemmin puhtaasti apuvälineenä esiintynyt camera obscura jalostui 1800-luvun saatossa kaupallisesti hyödynnettävissä olevaan muotoon, jonka kuviteltiin olevan kuolinisku maalaustaiteelle. Näin ei käynyt, tosin taidekenttä on sittemmin hellinyt ajatusta maalaustaiteen kuolemasta. 1800-luvun lopun taidekauppiaat löysivät ystävänsä salongeistaan ostamassa yksittäisiä maalauksia, käden jälkiä. Ei koneen. 1900-luvun lopun taidekauppiaat taas löysivät keräilijät ostamaan uniikkeja koneen jälkiä linssien läpi tuotettuina, ja 2000-luvulla kaikki käy. Kunhan vain on rahaa. Kun kirjailijat joutuvat kamppailemaan äänikirjojen kanssa ja musiikillakin on omat murheensa, kuvataiteilijat ovat jo aikoinaan käyneet tämän läpi ja ovat jo perinteisesti olleet osa sitä kuuluisaa luksusta.
Vaikea kyllä uskoa tätä työmarkkinatuen ja satunnaisten opetustöiden ja vielä satunnaisempien apurahojen varassa roikkuvan perspektiivistä. Kun ei ole tuloja niin ei ole, vaikka omassa työssään työllistyisi kuinka hyvin.
Don Quijote on instagramin maailmoissa vielä varmempi häviäjä kuin aikoinaan tuulimyllyjensä kanssa taistellessaan.
Demokratia on ilmeisen vaikea laji. Syvälle juurtuneena se ei tarkoita Antiikin aikojen filosofista rupattelua äijien kesken toreilla ja turuilla. Se tarkoittaa kansan valtaa ja kansalaisten oikeuksia. Myös taiteeseen ja taiteiluun, riippumatta luokkataistelun kulloisestakin tilanteesta. Vox populi, kansan ääni, ei tällaisesta piittaa. Siinä maailmassa voittajia ovat ne, jotka mölisevät eniten, olipa kyse sitten politiikan, rahan tai taiteen pelikentistä. Don Quijote on instagramin maailmoissa vielä varmempi häviäjä kuin aikoinaan tuulimyllyjensä kanssa taistellessaan. Eikä kukaan piittaa siitä, että hyvän elämän matkalaisena kulkeva luksus kuuluu kaikille. Emme me ole pelkästään kaksijalkaisia makkarapötköjä. Vaikka jotkut sitä tuntuisivatkin toivovan. Joten hieman luksusta, kiitos. Elokuvassa on amareton aika. Reaalimaailmassa jatkamme perinteisemmillä ruokajuomilla ilman ruokaa.
Parin viime vuoden apurahasaldon jäätyä Kaukon osalta yhteen kymppitonniin, joka toki on ollut ilo, mutta ei sen kanssa eletä, hän näkee taiteen tekemisen olevan pohjimmiltaan selviytymistaistelua. Klaus Kopu toteaa kysyttäessä suurin piirtein samaa. Apurahatoimikuntien onnettaret eivät aina ole olleet kovin suosiollisia. Kauko ilmoittaa kuitenkin eläkeiän lähenevän, joten hän voi hyvällä syyllä laskea itsensä heihin, jotka eivät kaadu taistelussa. Eikä taistelutta. Saatu valtionpalkinto ja Suomi-palkinto tunnustavat tämän. Ja jos pääsee käymään Klaus Kopun työhuoneella, voi uskoa hänen kuuluvan samaan kategoriaan. Itse olen hiljaa. En puhu mitään taiteilijaeläkkeestäni, totean vain olevani parin vuoden päässä kansaneläkeiässä. Kel onni on, se onnen kätkeköön ja niin edelleen. Typerä lause, mutta kantapääkokemukseni kertoo, että joitain typeriäkin lauseita kannattaa joskus seurata.
André maksaa laskun ja ystävykset eroavat. Wally näkee kotikaupunkinsa unelmaisen kauniina taksin ikkunasta, sillä hänelle jäi näin rahaa automatkailuun ja haltioitumiseen betonimassojen rytmistä katujen varsilla. Tyttöystävälleen hän puki kokemuksensa sanomalla viettäneensä illan Andrén kanssa.
Bar Ö:ssä puhelimeni soi. On kotiinlähdön aika, ja hyvästelemme Kaukon ja hänen puolisonsa Olgan ja poistumme talviseen tihkusateeseen kaupungin yössä. Kotona kerroin viettäneeni illan Kaukon kanssa.