Kaikki tuntevat elokuvafestivaalit ja punaisen maton glamourin, kuten kaikki tuntevat taidemessut ja punaisen täplän glamourin. Tuotantoyhtiöt myyvät tekeleitään levittäjille, galleristit yrittävät löytää rikkaita koteja tähtitaiteilijoidensa teoksille. Valokuvafestivaalit ovat sen sijaan kummallisempi ilmiö, jotka operoivat edellä mainittujen välimaastossa. Niilläkin jaetaan palkintoja ja myydään teoksia, mutta tapahtumat ovat maanläheisempiä. Raha haisee vähemmän.
Helsinki Photo Festival
Välillä rahaa voisi tosin olla käytössä enemmänkin. Surullisenkuuluisa Helsinki Photo Festival tunnetaan kadunvarteen pystytetyistä vaneriseinistä. Edeltävinä vuosina festivaalin “teoksia” on nähty muun muassa Kansallismuseon pihalla. (Teokset lainausmerkeissä, sillä mitään teoksellista ei vaalimainosta tai opastetaulua muistuttavassa ständissä ole, johon on lätkäisty neliömetrin alueelle muutama kuva ja tekstiä. Esitystapa ei tue valokuvan sarjallisuutta ja samalla se syö yksittäisen kuvan tehoa.) Kirjoitushetkellä festivaali on juuri avautunut kuudetta kertaa. Kuvia on esillä ainakin Hanasaaressa ja Helsinginkadulla, mutta tarkkoja sijaintitietoja saati karttoja epämääräisiltä nettisivuilta on turha etsiä.
Suomalaisissa valokuvapiireissä juuri kukaan ei pidä kyseistä festivaalia uskottavana. Harmi, että ulkomaiset kuvaajat eivät tiedä siitä. Pahaa aavistamatta he ovat osallistuneet avoimeen hakuun, kenties maksaneet pienen summan jurytuksesta, joka on alalla yleinen käytäntö.
Noelle Masonin syanotypia X-Ray Vision vs. Invisibility Backllight’23-festivaaleilla ja Tampereen taidemuseossa käsitteli ihmisten salakuljetusta.
Backlight ja Utopias Lahti
Tampereella vuodesta 1987 lähtien kolmen vuoden välein järjestetty valokuvataiteen triennaali Backlight ei järjestänyt tänä vuonna avointa hakua. Kuraattorit Harri Pälviranta ja Marko Karo kutsuivat haluamansa taiteilijat mukaan suoraan. Suomen vanhimpana valokuvafestivaalina Backlight on muodoltaan perinteikäs eikä 13. editio, Julmaa valoa, tee poikkeusta. Kokonaisuus levittäytyi pääasiassa institutionaalisiin tiloihin: Tampereen Taidemuseoon ja Valokuvakeskus Nykyaikaan sekä Galleria Saskiaan ja Koppeloon. Purkutaidetalo Pinnissä oli esillä opiskelijoiden näyttely. Kansainvälisessä taiteilijajoukossa oli mukana kaksi suomalaista: Veli Granö sekä HNV-kollektiivi.
Veli Granön teos Profeetta hänen Galleria Koppelon näyttelyssään, osana Backlight’23 festivaalia.
Festivaalin perinteikkyyttä korostaa eleetön ja elegantti ripustus. Kysyä voi, mikä tekee festivaalista festivaalin, mikäli kuratoitu kokonaisuus muistuttaa yhä enemmän laajaa temaattista ryhmänäyttelyä, joita näkee museoissa koko ajan.
Lahden valokuvataide ry:n toista kertaa järjestämä Utopias Lahti on puolestaan linssipohjaiseen kuvataiteeseen keskittyvä nykytaidefestivaali, jonka näyttelyt levittäytyvät tiloihin, joissa taidetta ei yleensä nähdä, kuten tyhjiin liikehuoneistoihin. Festivaali panostaa ekologisuuteen ja pyrkii rakentamaan tuotantonsa mahdollisimman pitkälle paikalliseen kiertotalouteen pohjautuen. Materiaalit asettavat ripustuksen reunaehtoja ja ohjaavat näyttelykokonaisuutta. Esimerkiksi kaikki näyttelyn puiset seinärakenteet on tehty ylijäämäpuusta yhteistyössä paikallisen rakennusfirman kanssa. Näyttelytöissä käytetyt paperit ovat painotalolta ylijäänyttä sanomalehtipaperia, lisäksi paikallinen Painovoima ry on valmistanut kierrätyspuuvillapaperia julkisista vessoista löytyvistä rullakäsipyyhkeistä jauhamalla. Myös kaikki kangasmateriaalit ovat kierrätyskankaita, ja muissakin materiaaleissa on pyritty välttämään kaikkea vaikeasti kierrätettävää, kuten esimerkiksi metallia. Festivaalin jälkeen teokset menevät kierrätykseen tai uusiokäyttöön.
Taustalla on kokonaisvaltainen valokuvauksen uudelleenajattelu. Valokuvaprosessithan ovat pitkälle insinöörien suunnittelemia kameroista tulostimiin; minäkin tilaan valmiit teokseni niin, että lähetän kuvani digitaalitiedostoina laboratorioon, jossa kuva vedostetaan, pohjustetaan ja kehystetään. Utopias Lahdessa Carl Victor Wingrenin ja Noora Sandgrenin teokset toimivat antiteesinä tälle. Wingren käyttää teoksissaan merilevää, jota löytää kävelyillään Helsingin rannoilla. Sandgrenin teoksissa kompostiin laitettu vanhentunut valokuvapaperi rekisteröi pienenpienet mikrobit ja hajottajaeliöt. Mitä valokuva voi olla ja tehdä, teokset kysyvät.
Gouled Ahmedin installaatio When the skylark sing, our lungs will find home again osana Utopias Lahti 2023 -festivaalin Pako / Getaway -ryhmänäyttelyä.
Les Rencontres d’Arles
Yksi valokuvafestivaalien ominaispiirteistä on oheisohjelma. Aiempina vuosina Backlightissa oheisohjelma on ollut laajempi ja sisältänyt esimerkiksi portfolionäyttöjä, mutta tänä vuonna mukana on ainoastaan taiteilijatapaamisia ja lyhytelokuvanäytös. Kirjoitushetkellä myöskään Helsinki Photo Festivalin oheisohjelmasta ei ole tarkempaa tietoa. Utopias Lahteen kuului pedagoginen ohjelma työpajoineen.
Toista se on muualla: Euroopan merkittävimmällä valokuvafestivaalilla Etelä-Ranskan Arlesissa ensimmäinen viikko on varattu ammattilaisvieraille ja nimenomaan oheisohjelmalle. On avajaisia, paneelikeskusteluja, elokuvanäytöksiä, kuraattorikierroksia, työpajoja, kursseja ja valokuvakirjamessut. Keskeisimpiä ovat portfolionäytöt, joita on voinut varata etukäteen viidestä kahteenkymmeneen kappaletta. Kahdenkymmenen minuutin mittaisissa intensiivisissä kahdenkeskisissä sessioissa taiteilija pääsee esittelemään töitään asiantuntijalle ja saamaan niistä palautetta. Hyvällä tuurilla tapaamiset poikivat esimerkiksi näyttelyitä ja muuta yhteistyötä.
Iltaisin väki kokoontuu keskiaikaiselle amfiteatterille katsomaan “screeningejä” ja palkintojenjakoja, mutta kokenut kävijä jättää tapahtuman väliin: taas joku pälpättämässä taukoamatta ranskaksi, taas joku soittamassa huuliharppua keskinkertaisen diaesityksen päälle. Kesän 2023 antikliimaksi oli amerikkalaisen suurnimen Gregory Crewdsonin esitys, jossa omasta egostaan haltioitunut kuvaaja näytti hidastettua making of -videota työskentelystään ja höpötti kliseisiä juttuja tarinoiden voimasta. Jännittävimmän hetken tarjosi naisvalokuvaajalle jaettavan Madame Figaro -palkinnon luovutus, sillä ehdolla oli myös suomalainen Emma Sarpaniemi. Poika ei tullut tällä kertaa kotiin, mutta siitä huolimatta Sarpaniemi oli festivaalin tähti. Hänen teoksensa Self-portrait as Cindy (2022) valittiin festivaaliin julisteeseen ja kuvaa saattoi nähdä ympäri kaupunkia niin valtavilla seinillä kuin museokaupassa kahvikuppeihin ja tarjottimiin printattuna.
Joka vuosi heinäkuun alusta syyskuun loppuun esillä oleva festivaali on hyvä paikka hankkia valokuvaähky. Itse festivaalin virallisessa ohjelmassa on useita kymmeniä näyttelyitä, jotka levittäytyvät vanhoista katolilaista kirkoista teollisuushalleihin ja upouuteen nykytaiteen museo Lumaan. Esillä on tällä kertaa niin Diane Arbusta kuin japanilaisia mestareita sekä uusia ranskalaisia tekijöitä. Myös virallisen ohjelman ulkopuolella löytyy nähtävää, kun keskiaikaisen kaupungin mutkittelevilta mukulakivikaduilla törmää lähes joka kulmalla pieniin pop up -gallerioihin.
Kotimatkalla olo on väsynyt, mutta inspiroitunut. Suomeen tarvittaisiin uusi korkeatasoinen valokuvafestivaali, joka olisi jotain Backlightin ja Utopias Lahden väliltä. Festivaali, joka täyttäisi laadullisesti kansainväliset kriteerit, mutta olisi yhtä aikaa toteutettu sosiaalisesti ja ekologisesti kestävästi.
Helsinki Photo Festival: Helphoto, 4.8.–30.10,
Backlight’23, Julmaa valoa, Tampere, 3.6.–31.7.
Utopias Lahti 23, 10.5.–4.6.
Les Rencontres d`Arles 3.7.–24.10.