Kaarisilta, Taidesirkus, Galleria Uusi Kipinä, Lahti, 13.3. – 30.3.
Kuvan kevät 2024, Taideyliopiston Kuvataideakatemian maisterinäyttely, Kuvataideakatemia, Helsinki, 4.5.–2.6.
Nastolassa toimiva Taidekoulu Kaarisilta antaa kolmivuotisessa koulutuksessaan media-alan ja kuvallisen ilmaisun perusopinnot. Kevättalvella valmistuvien lopputöitä oli esillä lahtelaisen Galleria Uuden Kipinän täydeltä. Täällä olleen näyttelyn yleisilmeessä oli tietty ero Kaarisillan aiempien ’vaativan erityisen tuen’ taiteilijoiden usein suurpiirteisen suoraekspressiiviseen ilmaisuun. Täällä tehtiin tarkasti, huolella, esittävää taitoa korostaen. Silti kuivakkuus ei hallinnut tunnelmaa, teoksiin oli jäänyt tiettyä intensiivistä, taidemaailmassa harvinaista suoraa puhuttelevuutta ja tunteen välitystä.
Milla Hokkanen, Kuolema odottaa, 2023, etsaus, 15 x 15 cm. Kaarisilta.
Pohdinnat oman tekemisen asemasta, ’positiosta’ taidemaailmassa ja suhteesta taideteosten mahdollisiin eri olomuotoihin ja taiteellisten eleiden vakavastiotettavuuden hierarkioihin eivät kai ole Kaarisillan koulun tekijöillä pääasiallinen kiinnostuksen kohde. Ei ajatella, että teoksen arvon muodostumisessa tärkeintä on sen kontekstualisointi, joka rituaalinomaisesti vielä usein osoitetaan tekstillä teoksen ohessa. Ohittamalla tämä problematisointi, voidaan päästä suoraan tunnevaikutukseen. Maalataan, piirretään ja muovaillaan savesta, koska sellainen nyt on kuvataiteen tekemistä.
Kaarisillan taiteilijat lähtevät tekemään kuvaa, siitä mikä nyt on käsillä ja mielellä. Vaikka ratkaisut tai aiheet voivat olla joskus olla lähtökohdiltaan standardimaisia, niin kaiketi itse kuvan esittämisen paineesta rakentuu kiehtovia kuvallisia lauseita. Painokkaasti merkityksellinen mahdollinen outouden tunne syntyykin siitä, että pyritään tekemään hyvin, ratkaisemaan mielessä väreilevän asian kuvaaminen, eikä siitä, että lähdetään tekemään täysin innovatiivinen ja omaperäinen esittämisratkaisu – mikä on nykytaiteelle yleinen odotusarvo. Taiteilijan kokema lumoutuminen kuvan synnystä jää näin teokseen ja kykenee välittymään katsojalle.
Tomi Vainio, Koira, 2022 lyijykynä, 29 x 42. Kaarisilta.
Kaarisillan taiteilijoilla kuvan rakentumisessa on usein jotakin samaa kuin nykykansantaiteessa, jotka molemmat voivat tuottaa lystikästä ja kiehtovaa nähtävää, mutta tässä erityisen tuen kasvattamassa taiteessa tekeminen ei lankea ite-taiteen hämmästyttävän usein samanlaisina toistuviin muotokaavoihin. Tietenkään kukaan ei toimi vailla kuvallisia malleja ja esikuvia – esimerkiksi manga-sarjakuvan kuvaamishenki vilahtelee joidenkin Kaarisiltalaisten töissä – mutta pyrkimys toteuttaa taideteos mahdollisimman neutraalisti ajateltuna ”hyvin” jättää kuitenkin paikan katsojallekin kohdata tekijän omintakeinen tapa hahmottaa maailma.
Alma Tähti, Pelle Hermanni, 2024, akryyli, 30 x 40 cm. Kaarisilta
Kiinnostavaa on, että Kaarisillan mediaopinnoista valmistuvien virallinen nimike ei olekaan ’taiteilija’, vaan ’kuvan toteuttaja’. Tähän saattaakin tiivistyä koulutuksellisen ajattelun ero muuhun taidekoulutukseen, toteutetaan se kuva, problematisoimatta sitä matkalla.
Eeva Paavela, Maya, 2024, öljy pellavakankaalle, 70 x 50 cm. Kuva: Petri Summanen. Kuvan kevät.
Muista taidekoulutuksen väylistä, varsinkaan Kuvataideakatemiasta valmistuva ei välttämättä ensisijaisesti enää lopputyössään toteuta ’kuvaa’, vaan osoittaa kykenevänsä tekemään ajatuksiaan edustavia konsepteja, projekteja ja kokonaisuuksia sekä ennen kaikkea osaavansa problematisoida kuvaa, kuvataidetta ja toisinaan myös opetusta – kuten se tämän vuoden Kuvan kevään taiteilija, joka lopputyönään teki videon, jossa ääneen luettuna ruoti 17-sivuisessa englanninkielisessä tekstissään siitä, millä tavoin kulttuuris-sosiaalinen sfäärimme yleisesti ja Kuvataideakatemia erityisesti syrjii erilaisia seksuaalisia, rodullistettuja, kehollisia jne. jne. vähemmistöjä.
Näkymä Kuvan Kevät 2024 -näyttelystä. Kuva: Petri Summanen.
Problematisoimattomuudesta lähtevä kuvan tekemisen hurmaantumisenkaltainen tunne on tällaisessa raskaan asteen koulutuksessa toisinaan viime aikoina jäänyt vähäarvoiseksi. Kuitenkin tämän vuoden Kuvan keväässä näkyi jonkinlainen muutos, ehkä jopa paluu siellä totuttua konservatiivisempaan. Esillä näet oli huomattavan paljon maalausta, siis taidetta, joka monimutkaistuu kiinnostavaksi vasta itse kuvan lakien sisällä, eikä jo tekemisensä lähtökohdissa.
Arno Westerberg, Linmingantie, 2024, akryyli ja öljy kankaalle, 180 x 150 cm. Kuvan kevät. Kuva: Petri Summanen.
Onni Alanko, everything was still in flux, 2024, öljy pellavalle 240 x 260 cm ja thinking of a place, 2023, öljy pellavalle, 260 x 240 cm. Kuva: Petri Summanen.
Oli jonkinlaista abstraktiotakin, himmeästi pehmeämpää kuin mikään kovareunamaalaus, moni taiteilija tunnusteli maalauksissaan figuratiivisuutta, välillä kuin sitä tapaillen tai sitten tunnistamattomaksi outouttaen, mutta moni teki miltei naturalistisen tarkasti – aiheen tasolla usein tiettynä rankkuutena. Vaikka Kuvataideakatemialainen lopputyömaalaus tietysti vielä yleensä toteuttaakin korkeakoulutuksellista taideideaalia siinä, että ohessa on ilmaistuna selitys, se konsepti, niin kuitenkin maalauksen hyväksyminen lähtökohdaksi, sitä kyseenalaistamatta tuottaa tiettyä helpottavaa suoruutta myös katsojan tilanteeseen. Havaittavaksi tarkoitettu rajautuu tämän esittämistradition myötä turvallisiin ”raameihin”, joissa teoksen kaikki osaset voi uskoa näkevänsä, ymmärtävänsä ja hahmottavansa ympäristön ulossulkevana yhtenä kokonaisuutena – jonka suojassa voi nähdä tekijältä välittyvän hahmotustavan.
Inkeri Virtanen, I’m gonna spawn, öljy pellavalle, mäntykehys, 41 x 31. Kuvan kevät. Kuva: Petri Summanen.