Kaunokirjallisuudessakin, ei niinkään kauan aikaa sitten, tapasi aina välillä olla kuvituksia, siis kuvallisia tulkintoja siitä, miltä kirjan luoma maailma saattaisi näyttää.
Eipä niitä juuri enää tehdä. Ehkä sen koetaan lukitsevan ja yhdenmukaistavan liiaksi lukiessa syntyviä mielikuvia. Mutta lastenkirjat kuitenkin vieläkin perustuvat juuri kuvan ja tekstin yhteistyöhön, ja kukin kai muistaa lapsuudestaan jonkin kirjan kuvan, josta muodostui se itselle ihan ikioma mielikuva.
Kirjan kansi on yhä tapana yhä muotoilla, toisinaan siihen ihan kuvankin tehden. Niin sanottujen käyttögraafikkojen aluettahan tämä on ollut, mutta raja ei ole aina ollut ehdoton, joskus vapaan taiteen tekijätkin lähtivät tekemään kansia. Esimerkiksi Taide-lehden graafiset suunnittelijat ovat jo sen alusta, vuodesta 1960 lähtien, olleet aina kuvataiteilijoita.
Hämeenlinnan taidemuseon kiinnostava näyttely muistuttaa siitä, kuinka kirjankansitaide asettuu opportunistisimman suostuttelukuvan ja taiteellisia ajatuksia herättävän kuvan välialueelle alueelle, astuu ’soveltavasta taiteesta’ vähän sinne itseisarvoisen taiteen alueelle – parhaimmillaan. Onhan kaunokirjan kantta laadittaessa kuitenkin kysymys aina vapaaseen taiteelliseen teokseen, romaaniin tai runoteokseen, liittyvästä tulkinnasta, ei sittenkään ihan pelkästä tuotteen markkinoinnista. kuva tehdään jo taiteellisen merkityksenmuodostuksen pohjalta ja sen päälle.
Mutta tietty ero ’vapaan’ ja ’soveltavan’ luomisen lähtökohdissa kuitenkin on. Näyttelyn avaava maineikkaan amerikkalaisen graafikon Alvin Lustigin sitaatti vuodelta 1947 on suorasukaisuudessaan ehkä nykyään ajankohtaisempi kuin aikanaan:
Graafisen suunnittelijan ja maalarin tai veistäjän välinen perustava ero on, että suunnittelija pyrkii ”julkiseen” pikemminkin kuin ”yksityiseen” symboliikkaan. Graafinen suunnittelija koettaa pikemminkin kirkastaa ja avata viestinnän kanavat kuin rajata tai aiheuttaa häiriöitä, mihin persoonallisella alueella häärivät päätyvät usein… Julkisen ja yksityisen kokemuksen traaginen erkaantuminen toisistaan aiheuttaa sekä yhteiskunnan että taiteen sirpaleisuuden ja epätäydellisyyden.
Tämän ajatuksen saattelemana suomalaiseen kirjankansitaiteeseen jo kauan perehtyneen Ville Hännisen ja museon Soile Ollikaisen kuratoima näyttely keskittyy rohkeasti näyttämään asiansa suurelta osin kahden täysmodernismin ajan tekijän kautta, ja onnistuu niinkin herättämään ajatuksia myös nykyajan taiderakenteisiin asti – kuitenkaan visuaalisen nostalgisoinnin ja retroilun nautintoa unohtamatta. Matti Mykkänen (1926–2008) oli työteliäs ammattilainen, joka teki 450 kantta alle 20 vuodessa, niistä tunnetuimpana Linnan Tuntematon sotilas, pelkistetty kansi, josta tuli ’ikoninen’. Vaikkapa Aila Meriluodon runokokoelmien kansissa hän pääsee aivan abstraktin surrealismin itsenäisesti vaikuttaville alueille, moniselitteiseen sielun kuvaan.
Martti Mykkäsen suunnittelema kirjanpäällys Aila Meriluodon kirjaan Pahat unet (WSOY, 1958)