Kari Cavénilla on työhuone Helsingin Kalliossa kujanpätkällä, joka jää helposti ohikulkijalta huomaamatta. Joku voisi kuvitella, että Suomea kolme kertaa Venetsian biennaalissa edustaneen Cavénin työhuone olisi hillitty valkoinen kuutio, jossa avustajat siirtelevät teoksia puuvillahansikkaat kädessä, mutta ei, Cavénin työhuone on entisellä autokorjaamolla. Ulko-ovesta sisään tullessa ensin on vastassa romuvarasto. Sekalainen tavara, mopot ja pari loppuun ajetun näköistä 1960-luvun Volvoa eivät ole Cavénin, vaan jonkun muun omaisuutta. Taiteilijan työhuoneelle siirrytään sivuovesta. Ihan heti ei huomaa, mitä eroa on romuvarastolla ja romutaiteilijan työhuoneella. Kaikenlaista merkillistä tavaraa on taiteilijallakin joka paikassa. Osa on taiteeksi tunnistettavaa, osa puolivalmiita teoksia ja sitten on moninaista menneen maailman tavaraa, jonka tarkoitus on joskus herätä uudelleen henkiin taiteena – jos hyvin käy. Työhuoneella tuntuu tupakan, verstaan ja vanhan tavaran mukavan nostalginen tuoksu. Radio täydentää tunnelman höpöttämällä omiaan kenenkään kuuntelematta. Jokainen tietää sellaisen nuhjuisen romukaupan, verstaan, kirpputorin tai autotalliin kyhätyn omatekoisen romumuseon fiiliksen landella tai pikkukaupungissa. Se sama tulee vastaan Kari Cavénin työhuoneella, ja tuskin Cavénin teokset voisivat kovin toisenlaisessa ympäristössä syntyäkään.
