Kasamaisesta teoksesta on viime vuosina tullut tuttu näky, olipa kyse kotimaisen taideoppilaitoksen lopputyönäyttelystä tai kansainvälisestä taidebiennaalista. Hiekka lienee materiaaleista yleisimmin käytetty, mutta taiteilijat ovat koostaneet kasoja myös esimerkiksi suolasta, jätteestä, vanhoista vaatteista, appelsiineista, tupakantumpeista, kuihtuneista kukista ja löydetyistä esineistä.
Veikko Halmetoja kirjoitti Helsingin Sanomiin Maarit Murkan Korjaamo Galleriassa esillä olleesta Hairpower-näyttelystä lokakuussa 2010: ”Gallerian lattialla on suuri kasa karvaa hiustenleikkuuta esittävän maalaussarjan edessä.” Kyseessä ei siis ole uusi suuntaus, mutta viime vuosina kasoja on alkanut ilmestyä gallerioiden ja museoiden lattioille kiihtyvällä tahdilla.
Camilla Edström Ödemark, Transformers, 2022. Galleria Sculptor.
Camilla Edström Ödemark työsti Galleria Sculptoriin 2022 Transformers-teoskokonaisuuden, jossa hän tarkasteli ihmiskehon autonomiaan ja integriteettiin liittyviä kysymyksiä. Mädäntyneestä koivusta tehtyjen puuveistosten rinnalla oli heinäpaaleista ja viiriäisen munista koostettuja kasoja. Samana vuonna Galleria Huudossa esillä olleessa Sashapasha-taiteilijaduon Venäjän hyökkäyssotaa käsittelevässä Fragile Narratives -näyttelyssä suuriin multakasoihin oli piilotettu neuvostoaikaisilla tikkukaramellimuoteilla linnun muotoon painettuja multakakkuja. Taiteilijakaksikon toisen osapuolen, Pavel Rottsin, suvun perimätiedon mukaan toisen maailmansodan aikana Leningradin piirityksen yhteydessä elintarvikevarastot paloivat maan tasalle. Maaperään imeytyi tonneittain sulanutta sokeria, jota lapset imivät kuin tikkukaramelleja.
Pavel Rotts, Sweet Land, 2017-2022. Installaatio, video, esineet, multa, sokeri, puu, metalli. Kuva: Galleria Huuto
Turkulaisessa Valokuvakeskus Perissä nähtiin viime lokakuussa Ziggy Liukon ja Tuuli Kudjoin yhteisnäyttely, jossa he valokuvan, liikkuvan kuvan sekä installaation keinoin tutkivat suhdettaan karjalaisuuteen. Esillä oli myös havunneulasista koostuva muurahaiskeko. Muutamaa viikkoa myöhemmin samassa korttelissa sijaitsevan Kriittisen gallerian Ukraina-ryhmänäyttelyssä nähtiin video- ja valokuvateosten rinnalla Lada Nakonechnan installaatio The So-Called / Niin sanottu. Teos koostui kasasta kivenmurikoita, joista osa oli kääritty paperiin. Niihin painetut sanat, kuten uusnatsi, terroristi ja patriootti, ovat venäläisistä medioista tuttuja aggression välineitä.
Sasha Tishkov, Abandoned Axe, Probably Left There by Some Folkloric Creature, 2023, sekatekniikka. Kuva: Taidemuseo Kumu
Kasoja voi nähdä myös museoiden lattioilla. Tallinnan Taidemuseo Kumun kansainvälisten taiteilijoiden töistä koostetussa They Began to Talk -ryhmänäyttelyssä oli viime keväänä mukana Sasha Tishkovin Abandoned Axe, Probably Left There by Some Folkloric Creature. Teos käsitteli globaalia viilenemistä ja muita nykyhetken skenaarioita alkukantaisten selviytymiskäytäntöjen, kuten puun pilkkomisen ja tulen tekemisen välityksellä, ja siihen kuului kasa halkoja.
Inari Sandell, Triggers, 2021–2025, veistos, installaatio: kipsi, pigmentti. Kuva: HAM / Kerttu Malinen
HAM galleriassa tämän vuoden tammikuussa päättyneessä Inari Sandellin näyttelyssä tilan seinustalle oli tuotu kasa piikikkäitä hierontapalloja muistuttavia kipsivaluja. Ne olivat osa Total Control -näyttelykokonaisuutta, jossa taiteilija selvitti vallankäytön välineitä esineiden, yhteiskunnallisten rakenteiden ja tiedontuotannon tasoilla.
Kansainvälisen taidekentän kestosuosikki
Kasa toimittaa joskus teoksen virkaa sellaisenaan, toisinaan se on osa teosta, tilallinen elementti tai ripustuksellinen ratkaisu. Esimerkiksi Kiasmassa 2024 esillä olleessa, tanskalaisen taiteilijan Nina Beierin Osat-näyttelyssä oli esillä teos Female Nude, teollisesti lannoitetusta mullasta muotoiltu kasa, jonka päälle oli aseteltu uhanalaisen seychellienpalmun siemen, Coco de Mer.
Taidehallissa tämän vuoden tammikuussa päättyneessä Miettinen Collection -taidekokoelman teoksista koostetussa Katson kohti maata -näyttelyssä hiekkakasat toimivat alustoina Stefan Knaufin kaktusveistoksille. Ilmiö on levinnyt myös valokuvataiteeseen. Iiu Susirajan Hauskanpitoa, hiekkaa and aurinkoa -teoksessa näkyy taiteilijan lisäksi muun muassa tikkataulu sekä valkoinen hyllykkö, jonka tasoilla lepää – arvasit oikein – kaksi hiekkakasaa.
Ilmiö on trendannut pitkään myös kansainvälisellä taidekentällä. Félix González-Torres loi jo 1990-luvulla karamelleista, purukumeista ja onnenkekseistä koostettuja Candy Works -teoksia. Niillä taiteilija viittasi Amerikassa kuolemaa kyntäneeseen AIDS-epidemiaan, johon tämän elämänkumppani Ross Laycock kuoli vuonna 1991. González-Torres määritteli teoksilleen ihannepainon, 79 kilogrammaa, joka oli Laycockin paino hänen ollessaan täysissä ruumiin voimissa. Katsojat saavat poimia teoksesta itselleen herkkupalan, jonka myötä karkkikasa pienenee kuvastaen kehon kuihtumista sairauden edetessä.
Amerikkalainen kuvanveistäjä Tom Friedman koosti teoksensa, Untitled (Garbage/Bee), puusta, savesta, langasta, muovista, akryylistä ja löydetyistä esineistä, kun taas Cathy Lun teos, Pile, koostuu hylätyistä tiilistä. Myös Yoko Ono on kantanut kortensa kekoon. Taiteilijan ja rauhanaktivistin 40-vuotista uraa juhlistavassa näyttelyssä nähtiin Ranskan Lyonissa sijaitsevassa nykytaiteen museo macLYONissa kymmenen vuotta sitten Skyladders and Three Mounds Photo Blaise Adilon –teos, joka koostui lahjoitetuista tikkaista, kolmesta multakasasta ja käsin kirjoitetuista viestilapuista.
Kenties yhden näyttävimmistä kasoista on luonut Hollannissa työskentelevä taiteilija Lara Almárcegui. Hän edusti synnyinmaataan Espanjaa Venetsian biennaalissa vuonna 2013 ja analysoi teoksensa välityksellä paviljonkirakennuksen rakentamisessa käytettyjä materiaaleja. Almárcegui täytti näyttelytilan valtavilla kasoilla betonia, soraa, lasi- ja tiilimurskaa, sahanpurua ja muuta rakennusjätettä. Yhteensä materiaalia oli näyttelytilassa 500 kuution verran – niin paljon, että valtaisat kasat pursuivat ulos paviljongin ovista.
Kasan perimmäinen olemus
Miksi kasa gallerian lattialla on nykytaiteessa niin yleinen ilmiö? Onko se vakiinnuttanut paikkansa teosmuotona, vai saavatko yksittäiset kasat joskus alkunsa taiteilijan tyhjän tilan kammosta tai riittämättömyyden tunteesta? Jos seinälle ripustetut maalaukset, valokuvat tai videoteokset eivät riitä täyttämään tyhjää galleriatilaa, saattaa mieleen hiipiä ajatus: keskelle lattiaa kaadettu kasa luonnonmateriaalia tekee valkoisena hohtavasta tilasta välittömästi konkreettisemman ja tuo ulkomaailman rosoisuuden steriiliin galleriaan.
Kasa on vähintäänkin kannanotto. Se on järjestyksen vastakohta, jonka tehtävänä on olla spontaani jäännös, jonkin jämä jossain. Kasaa ei voi näyttelypaikastaan sitä hajottamatta siirtää, eikä sitä kukaan halua kotiinsa ostaa. Kasa kertoo siitä, että nyt ollaan todellisen taiteen äärellä, markkinakoneiston suitsiman kontrollin ulottumattomissa, irti päästämisen ytimessä. Kasa ei yritä miellyttää ketään.
Ruotsalainen valokuvaajakaksikko Willner–Olsson on selvittänyt kasan olemusta viimeisten kymmenen vuoden ajan. Valokuvaamalla, luonnostelemalla ja tutkimalla he ovat luoneet teossarjan Heap ja pyrkineet samalla tavoittamaan kasan perimmäisen luonteen. Täydellinen kasa on muodoltaan kartio, aivan kuin kreikkalainen kirjain ∆ eli delta, jota matematiikassa käytetään muutoksen kuvaajana. Myös kasa on osa muutoksen prosessia – se voi olla joko syy tai seuraus, tai näiden väliin asettuva väliaikainen tila.
Willner-Olsson, Study of Singularity and Shape, 2021.
Kartiomainen keko on yksi varhaisimmista arkkitehtonisista muodoista, mutta kasa voi yhtä lailla olla luonnonvoimien muovaama. Jääkauden vetäytyminen Pohjois-Euroopassa reilu 10 000 vuotta sitten synnytti moreeneja, harjuja ja muita kasamaisia maamuodostelmia, jotka ovat säilyneet koskemattomina nykypäivään asti. Toisaalta kadunkulmaan kaadettu lumi- tai hiekkakasa saattaa olla paikallaan vain muutaman päivän, kunnes se siirretään pois. Willneria ja Olssonia kiehtookin kasaan liittyvä kaksoismerkitys – kasa voi olla yhtä lailla historiallinen monumentti tai väliaikainen jätös.
Kapinan väline
Taidekasoja alkoi ilmaantua jo 1960-luvulla, kun italialaiset taiteilijat vaihtoivat arvokkaat ja hienostelevat öljyvärimaalit halpoihin materiaaleihin kuten puuhun, hiekkaan, lasiin, multaan ja kangasjätteeseen. Taiteilijoita yhdisti ennen kaikkea asenne. He kapinoivat taiteen kaupallistumista, elitismiä, modernisaatiota ja perinteistä taidekäsitystä vastaan. Teokset olivat usein käsitteellisiä, eikä niitä ollut tarkoitettu pysyviksi mestariteoksiksi. Taidekriitikko Germano Celant antoi taidesuuntaukselle nimen Arte Povera. Köyhällä taiteella hän ei kuitenkaan viitannut puutteeseen vaan taidemarkkinoiden vastustamisesta syntyvään vapautumiseen.
Taiteilija ei ole kuudessakymmenessä vuodessa rikastunut, eikä hiekan hinta ole noussut – sitä saa käyttöönsä niin paljon kuin vain jaksaa lapioida. Tämän ajan taiteilijoilla on myös mitä vastaan kapinoida. Voisiko kasojen kasvavaa vetovoimaa selittää sillä, että leikkausten ja kasvavan epävarmuuden aikakaudella myös taiteilijat kaikessa voimattomuudessaan ikään kuin käpertyvät kasaan?
Ainakin kasa on visuaalisesti näyttävä ja helppo toteuttaa, eikä se vaadi taloudellisia resursseja tai suurta vaivannäköä. Kasan voi tehdä kuka vain – mikä onkin osa kasan ongelmaa. Siinä missä kasan luominen lattialle voi tekemisen vimmassa tuoda taiteilijalle suuren tyydytyksen, katsojan mieleen saattaa tulla epäilys. Mikä tahansa ilmiö kokee väistämättä inflaation, kun sellaiseen törmää liian usein.
Kasa gallerian lattialla voi kaikessa suosiossaan olla suorastaan vieraannuttava – se saattaa olla juuri se taidenäyttelyn elementti, jonka äärellä katsoja huokaa: ”Taas tätä”. Herää kysymys, pitääkö kasa pintansa merkityksellisenä ja alati uusiutuvana teosmuotona, vai onko siitä tullut taidemaailman klisee.