Tuttavani olohuoneen pöydällä on pieni käsiveistos. Käsi on hiukan koverassa asennossa: kämmenselkä on kaartunut kevyesti kohti kattoa sormien ojentuessa levollisesti pöydän pinnalle. Kullatulla kämmenellä on tuossa nimenomaisessa olohuoneessa monia käyttötarkoituksia. Sen lisäksi, että se on yksi taideteos seinälle ripustettujen maalausten rinnalla, veistos on myös käytännöllinen kapine, joka estää lippusten ja lappusten lentelemisen ympäri huonetta.
Kädessä yhdistyy veistoksen aiheen arkisuus eriskummallisuuteen: siinä missä esimerkiksi rintakuvaa on helppo lähestyä muotokuvana, käsiveistos vaikuttaa usein ensikatsomalla persoonattomalta ja yksilöllisyydestä etäännytetyltä.
Joissain kaupungeissa, kuten Roomassa, veistetyt kädet ovat osa jokapäiväistä elämää. Erilaiset kiveen hakatut kädet putkahtelevat kaupungissa esiin sieltä täältä. Roomasta löytyy muun muassa keisari Konstantinuksen (272–337) jättimäisen patsaan fragmentteja. Niiden joukossa on myös oikea käsi, jonka massiivinen etusormi osoittaa kohti taivasta.
Konstantinuksen kämmen on lähes röyhkeä suurellisessa mittakaavassaan. Sen luoma vaikutelma muistuttaa kaupunkitilan visuaalisesti haltuun ottavasta jättiläisarkkitehtuurista, joka muistuttaa auktoriteetin läsnäolosta.
Joillekin taiteilijoille käsi oli ennen kaikkea persoonallisuuden kuva. Auguste Rodinin veistämät kädet lepäävät, viuhtovat kiihkeästi, tarttuvat kouristuksenomaisesti maailmaan. Rodinin romuluisten käsien joukossa oli myös sirona toisiinsa kietoutuva käsipari. Viime talvena Turun taidemuseossa esillä ollut Sini Pelkin kokeellinen elokuva Present (2024) teki visuaalisen viittauksen Rodinin käsiin toisiinsa nojautuneilla ranteilla. Pelkin improvisatorisessa ja visuaalisesti kevyessä teoksessa käsipari symboloi kuitenkin yksityisen kokemuksen sijaan yhteistyötä, ystävyyttä ja keskinäistä kannattelua.
Käsi muodostui sosiaaliseksi eleeksi myös tänä keväänä Galleria Sculptorissa esillä olleessa Bita Razavin näyttelyssä A Rehearsal for a Revolution. Näyttely teki ajankohtaisen viittauksen aktivismikulttuurin nyrkkiin puristetulla kädellä.
Nyrkki on vakiintunut taistelun ja kamppailun ikoniksi. Se kiteytti 1900-luvun alussa toimineen IWW:n (Industrial Workers of The World) kamppailun ja yhdistyy tänä päivänä muun muassa Black Lives Matter -liikkeeseen.
Razavin näyttelyssä nähtiin kuitenkin tavanomaisten maskuliinisten (työläis)käsien sijaan siroja nuorten tyttöjen käsiä.
Razavi kertoi näyttelytekstissä perustaneensa teoskokonaisuuden iranilaiselle Women, Life, Freedom -liikkeelle. Liike käynnistyi kolme vuotta sitten vastalauseena nuoriin naisiin kohdistuvalle kunniaväkivallalle.
Razavin näyttelyssä käden aihe oli kivuliaalla tavalla yhtä aikaa voimakas ja hauras. Teinityttöjen voitonmerkkiä tekevät kämmenet olivat näyttelyn teoksissa pehmeän huoliteltuja ja osin vielä lapsuuden leikkiin unohtuneita. Niiden raivokkuus veti kuitenkin vertojaan neljännen aallon feminismistä muistuttavalle taistelevalle asenteelle, jonka seurauksena virtuaaliset verkostot ovat nostaneet esiin globaalissa mittakaavassa häirintää, ahdistelua, sortoa ja väkivaltaa.
Pelkin ja Razavin käsiteosten jälkeen oli havahduttavaa törmätä Ida Koitilan käsien fragmentteihin galleria Anhavassa. Niin ikään toukokuussa esillä olleessa näyttelyssä nähtiin Karoliina Hellbergin ja Hanna Råstin teosten rinnalla Koitilan käsiin perustuva Crash of Air (2015–2016).
Aluksi teos näytti lattiatasoon unohtuneelta satunnaiselta kivirojulta, joka vei ajatukset raunioihin ja romahtaneisiin rakenteisiin. Vähitellen epämääräisen kasan seasta alkoi kuitenkin hahmottua erikokoisia sirpaloituneita käsiä: harmaita niveliä, nyrkkejä, kynsiä ja kynsinauhoja. Murskattujen käsien fragmentit näyttivät ihmeen aktiivisilta. Oli kuin ne olisivat kaivautuneet ulos raunioista ja tarttuneet kivisillä sormillaan ajan syömään murskeeseen.