Viis viisuista ja cha cha chaasta ja lahden takaisesta laulukulttuurista. Keväällä ruotsalainen taideväki kohkasi sosiaalisessa mediassa. Ärsyttävyyteen asti. Meikäläiset jakavat vain näyttelynäkymiä ja kirjoittavat joskus pari sanaa Kiasmasta ja seuraavat pari sanaa persuista ja siinä se. Lopusta keskustelusta huolehtii Taiken huoleton omakehu siitä, kuinka kulttuuri työllistää. Sitä, miten se tapahtuu, voi sitten hylätyn työttömyysturvahakemuksen kanssa pohtia samaa rataa apurahaketjun hylsyjen kanssa. Ja ärsyyntyä länsinaapurista.
He aloittivat Brysselin taidehallissa esillä olleella Swedish Extasy -näyttelyllä, Ruotsin EU-puheenjohtajuuden kunniaksi koostetulla läpileikkauksella August Strindbergistä Hilma af Klimtin kautta nykypäivään. No joo. Onhan tuo komeaa ja sarjatulitus oli näyttävästi tehty, belgialainenkin taideväkikin yhtyi mölinään, mutta Bryssel on vain Bryssel, ranskanperunoiden pääkaupunki. Oma Edelfeltimme täytti pikkupalatsin Pariisissa vuotta aiemmin ja Gallen-Kallelallekin löytyi paikkansa Pariisin Musée Jacquemart-Andrésta. Maitokahvi ja croissantit ovat sentään sofistikoituneissaan toista luokkaa. Eikä tarvitse meuhkata.
Ja sitten ne siellä naapurissa innostuivat Laurie Andersonista, elektronisen viihdemusiikin marginaalitähdestä, Mitä hittoa; tämä rouva, rouva Lou Reed sattumoisin, legendan viimeisin puoliso, teki aikoinaan yhden kunnollisen hittibiisin ja säilyi rock-kulttuurin marginaaliolentona, meillä kylässä käyvät nykyään sekä Iggy Pop että Patti Smith – jonka hovivalokuvaaja Robert Mapplethorpe muistetaan sekä Turun taidemuseosta vuodelta 1993 että Kiasmasta 2015. Toki Patti Smithin valokuvaajakaveri on myös länsinaapurissamme tullut tutuksi, kuten kumppanuus New Yorkin taidepiireistä edellyttää, ja hän on ollut esillä sekä Modernassa että Fotografiskassa, mutta Porin taidemuseo keksi hänet yhteisnäyttelyyn jo vuonna 1985. Edelläkävijät asialla, ilman älämölöä, kuten suomalaisuuteen kuuluu.
Eivät ne siellä lahden takana nyt tästä Robertista öyhötä, vaan Ison Omenan Lauriesta, jonka nimen mainitsemalla saa Torkkelin kuvataidelukiossa kaikista aineista kympin, sillä Laurie on musiikillaan legenda omassa lajissaan. O Superman on hakkaava ja erikoinen ja erikoisen mieleenpainuva hitti, jota ei kerran kuultuaan unohda. Hän ei kuitenkaan ole tullut Tukholmaan tekemään keikkaa – vaikka sekin kuuluu matkaohjelmaan – vaan näyttelyä niihin Modernan pääsaleihin. Mapplethorpe jää kääpiöksi tämän tähden rinnalla, ja tämän tähden mukana tulee koko edellä mainittu seurapiiri, eli ei kannata ihmetellä, jos joskus tuntuu siltä, että Turussa pyörii pieni piiri. Niin pyörii Nykissäkin.
Ja sitten kun saleihin astuu, muistaa, miksi tämä on namupala kuvataidelukiossa Kalliossa. Hän aloitti performanssitaiteen alalla jo 60-luvun lopulla. Kuvataiteilija siis ja rajoja rikkovalla alueella. O Superman nousi listoille vuonna 1981, yli kymmenvuotisen avantgardeuran taustoittamana ja nousikin kunnolla – brittilistan kakkoseksi. Oikea stara, ei mikään 80-luvun punk-piirejä kuvittava maalaustaiteen kyky kuten Helmut Middendorf tai Rainer Fetting ja Salomé aikoinaan. Ainahan sitä voi toivoa olevansa tähti, vaikka baarimestarina, mutta todellinen tähteys kasvaa muualla. Jos katsoo taivaalle, tämän voi ymmärtää. Niillä pikku tuikkijoilla on siellä maapallollinen yleisöä. Ei museollinen.
Koulutuspohjaakin löytyy. Glen Ellynin kylän kasvatti suuntasi viikonloppuisin kohti lähintä kaupunkia. Sekä Art Institute of Chicago että Chicago Youth Symphony Orchestra täyttivät nuoren elämän ja kombinaatio onkin tarjonnut vakaan multitaskauspohjan vuonna 1966 New Yorkiin muuttaneelle tulevalle taiteilijalle ja taidehistorian sekä kuvanveiston tutkintoihin asti johtaneille opinnoille ja uralle. Ja akateemisille saavutuksille. Kunniaa ja mainetta on satanut sieltä sun täältä, pääasiassa kuitenkin kokeellisen elokuvan ja musiikin kentiltä, ja oma Aalto-yliopistommekin on nimennyt hänet kunniatohtoriksi vuonna 2013. Miksikäs ei. Sibeliusakatemiakin olisi voinut antaa viulistille tunnustusta; hevosenjouhen sijaan hän vingutti viuluaan äänitteisiin tarkoitetuilla magneettinauhoilla. Tätä ei sovi sivuuttaa, sillä viulusta nousee Andersonin uran symboli. Ei kuitenkaan musiikillisesti vaan vertauskuvallisesti. Viulu saa luvan edustaa korkeakulttuuria, jossa on Andersonin juuret ja koti.
Laurie Anderson, ARK, Scenes from the ARK, täydentyvä Manchester International Festivalin tilaama teos syksyksi 2024. Kuva: Mattias Lindbäck/Moderna Museet
Ja sitten kun saleihin astuu, sen kyllä huomaa. Esillepano tummissa saleissa on sähkön täyttämää ja vastaan tulevat kirjainyhdistelmät eivät ole populaarimusiikin C, F ja G vaan AI ja VR. Menossa mukana. Tätä ei ole tehty nojaamalla kitaraan. Andersonilla onkin aivan toisenlaiset nojatuolit: vuonna 2002 hän oli NASAn ensimmäinen residenssitaiteilija, mikä avaakin ovet hänen VR-esitykselleen To the Moon. Tämä avaruusseikkailu tapahtuu yhteistyössä taiwanilaistaiteilija Hsin-Chien Huangin kanssa. On hänellä muitakin yhteistyökumppaneita, näyttelyssä patsastelee videoprojisointina Mohammed el Gharani (s. 1986), joka kahdentoista vuoden iässä pääsi terrorismisyytettynä Guantanamon vankilaan vapautuakseen sieltä ilman kansalaisuutta vuonna 2009.
Tässä näkyy veitsenterä, jolla taiteilija tanssii. Hän on samalla poliittinen ja poliittisesti kantaaottava, eettinen hahmo, joka syö valtion tarjoamaa leipää matkalla tähtiin. Mutta tämä on yleistaiteilijuutta. Jokainen taiteenharjoittaja saa luvan ratkoa tätä vyyhtiä, riippumatta aktivismin asteesta.
Videoprojisoinnissa entinen vanki saapuu kouriintuntuvan lähelle, sillä kuva on heijastettu mustassa huoneessa valtaisan ja valkoisen nojatuoliveistoksen päälle, tässä vielä jokseenkin kömpelösti. Mutta erinomaisen tehokkaasti tällainen videokuvan esineellistäminen toimii pienempien veistosten sarjassa, jossa kansalaiset rytmikkäästi teroittelevat veitsiään pikkunukkeina ja poliittisena manifestina nykymenolle. Ja tässä teräksen kilahdusten tautologinen äänimaailma tarjoaa harppauksen Andersonin todelliseen maailmaan, jossa rytmit vievät mennessään hänen musiikkinsa mukaan. Ääni ja äänen tauot ovat oleellinen osa häntä. Ja sanat siinä sivussa.
Kybermusiikkiin sukeltava äänite O Superman, siis se hittibiisi, jota museossa ei soiteta, lähtee liikkeelle äännähdyksestä Ha, toistaa sitten sanoja ”O Superman / O Judge / O Mom and Dad” ja sisältää ensin taukoja, sittemmin koskettavan runon äitiydestä ja kaipauksesta ja Amerikasta täydennettynä postityöntekijöiden manifestilla ja Tao Te Chingin klassisilla mietteillä 400-luvulta eKr – ja Yhdysvaltain armeijan sotilaskoneilla ja koneistolla. Kaikki tämä jostain ulkoavaruudesta kantautuvalla äänentoistolla. Menestystuote siitä sitten tuli, eikä kukaan tiedä, miksi ja miten.
Mutta näyttelykierto antaa aavistaa. Intro-osuuden jälkeen satunnainen matkailija kävelee isoon saliin, joka huolimatta mitä ilmeisimmästä videotaiteen läsnäolosta toi ensimmäisenä mieleen Satakunnan museon, siis sen kotiseutua ja folkloristiikkaa esittelevän osaston esillepanon jostain vuosikymmenten takaa harmaine seinineen. Ja tässä salissa seinälle on kirjoitettuna normaalille näyttelylle aivan liian pitkä teksti A Story About a Story.
Laurie Anderson, ARK – Lifeboat, 2023 Rowboat, Scenes from the ARK, täydentyvä. Manchester International Festivalin tilausteos syksyksi 2024. Kuva: Mattias Lindbäck/Moderna Museet.
Omassa analyysissään Anderson kertoo tarinaansa tarinasta, jossa hän monilapsisen perheen yhtenä jäsenenä oli tottunut hakemaan huomiota, ja tästä syystä hän halusi näyttää hyppytaitojaan uimahallissa mätkähtämällä lopulta betonilattiaan ja ruhjomalla selkänsä. Lohdutukseksi lääkäri sanoi, että tämä tyttö ei enää koskaan kävele, ja joka ainoana päivänä sairaalassa vapaaehtoistyöntekijät tulivat lukemaan hänelle tarinaa pienestä harmaasta kanista, joka oli loikkinut karkuun tien yli eikä kukaan tiennyt missä tämä oli. Ja sama tarina aina uudestaan ja uudestaan. Tytölle, joka oli juuri lukenut Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen ja Dickensin Kaksi kaupunkia. Kidutusta. Hän kävelee vielä, ihan kiusallaankin.
Ja niin kävelikin. Ja tuli samalla miettineeksi, mitä tarinasta oli tullut leikanneeksi pois. Se oli ne yölliset huudot lastenosastolla, lääkkeiden haju ja uudelleen sijatut tyhjät vuoteet. Tarina tarinasta. Kenties ei mitenkään mykistävä, mutta meni ihon alle, oikeastaan siitä tavasta, miten sanat oltiin sijoiteltu. Pikku Laurie ylpeänä pölvästinä ja sitkeänä sankarina, joka tahdonvoimallaan nousi vuoteesta ja unohti kuoleman läsnäolon, ja nyt, aikuisvuosinaan Moderna Museetin seinällä Laurie Anderson tuli läsnäolevaksi ja kuolevaiseksi. Sana tuli lihaksi. Olisikohan se populaarikulttuurille aikoinaan omistettu Nobelin kirjallisuuspalkinto kuulunut ennemmin hänelle kuin Robert Zimmermanille? Laurie ainakin mitä ilmeisimmin olisi saapunut noutamaan palkintoaan Tukholmaan, kun kerran saapui näyttelyynsäkin. Ei tosin käynyt Helsingissä sovittamassa tohtorinhattua, mutta se onkin aika kömpelö kapistus ja kuuluu lähinnä piirongin päälle; piti hän kuitenkin keikan Djurgårdenilla siinä missä Patti Smith kiertää pohjoismaita ja Kulttuuritaloa ja Tamperetta, joten aivan hyvin tässä saattoi antaa niitten ruotsalaisten meuhkata. Lopullinen johtopäätös.
Hänen tarinointinsa pureutuu munaskuihin myös videoteoksessa, jonka taustalla Anderson kertoo omalla hauraalla äänellään lapsuusmuistoa, jossa hän pikkuveljiensä kanssa tippuu jäihin ja sukeltaa pelastamaan perhettään; tämä hyvin arkisena ja henkilökohtaisena proosarunona, vielä kertomishetkelläkin täynnä surua ja menettämisen pelkoa.
Laurie Andersonin vahvuus on kielessä ja siinä, miten hän sitä käyttää. Hassua tavata tällaista kuvataiteen kentällä: paljon puhutun narratiivisuuden rajat siirtyvät kieleen itsessään ja läsnäoloon. Kyynistyneinkään katsoja ei voi jättää tätä kuulematta. Toki näyttelyn päättävä The Ark on sitten diskopalloineen ja maailmoja syleilevine aiheineen, metafora Nooan arkista ja pilvipalvelun romahduksesta maan päälle, on siinä määrin pompöösi viritys, ettei totuus pääse unohtumaan. Olemme megatähteyden saattamassa Laurielandissä (termistä kiitokset Nordic Art Review’issä ilmestyneelle Sonia Hedtrandin artikkelille). Tähteyteen on toki syynsä, samoin kuin lukuisiin palkintoihin, joten suljetaan suosiolla salien ovet ja jätetään Laurie Anderson omalle planeetalleen Moderna Museetin sisään.
Näyttelystä poistuu vaikuttuneena. Samalla iskee hyvin Lauriemainen tunne siitä, että jotain jäi puuttumaan ja jotain jäi kaipaamaan. Ei se ole ne ranskanperunat eikä maitokahvit eikä croissantit, tämä oli fine diningiä New Yorkista ja saa kyllä hyväksymään naapurimaan taideväen hypetyksen, mutta aivan samoin kuin Andersonista tuntui hänen kertoessaan tarinaansa tarinoista, taustalla kalvaa epäily siitä, että tässä nyt ei ollut kaikki. Vaikka siellä oli kaikkea; oli sanoja ja kuvia ja videoita ja teknologiaa ja piirroksia ja valoa ja pimeyttä.
Ja siinä kävellessä muistuu mieleen. Ne valkoiset kuutiot ja maalaukset. Ne, joista tähteyttä ei irtoa, korkeintaan paikka kuplassa ja hyvässä lykyssä myös kohtuullinen toimeentulo, mutta maalivellillä on toisenlainen eksistenssi. Se on se avaruus siinä tähtien välissä.
Marika Mäkelä, Äkkiä tuuli kuoli, 1985, öljy pigmentti ja lehtikulta kankaalle. © Marika Mäkelä. Kuva: Tobias Fischer/Moderna Museet
Ja siinä kävellessä Moderna Museetin perusteosten lomassa vastaan tulee kokoelmista koottu teemanäyttely unettomista öistä. Sieltä löytyykin herra Mapplethorpe muistuttamassa kyläyhteisöllisyyden merkityksestä. Näyttely itsessään viittaa kasariin, nimeä ei heti ymmärrä, mutta mitäpä tuosta, sillä siellä kauniissa valossa ja valkoisella seinällä hohtaa Marika Mäkelän maalaus Äkkiä tuuli kuoli vuodelta 1984. Eittämättä tämä yö oli uneton. Nämä maalimassat menevät ihon alle, aivan kuten Laurie Andersonin sanat. Finnish Extasy.
Laurie Andersson, Looking into a Mirror Sideways. Moderna Museet, Tukholma, 1.4.-3.9.2023.