Tämä on ensimmäinen Taide-lehti, jonka kansikuvan tekemisessä on käytetty keino- eli tekoälyä. Siellä täällä on törmännyt hämmentyneisiin ja hieman etenemättömiin keskusteluihin siitä, muuttaako vai jopa tuhoaako keinoäly taiteen ja tekeekö se kuvataiteilijatkin pian työttömäksi, kun muutaman parametrin määrittämällä kuka tahansa voi tehdä kuvan melkein mistä tahansa.
Vaikka tietyille visuaalisen alan elinkeinoille tämä olisikin uhka, niin taide ei taida tässä olla tuhoutumassa. Keinoälyn yleistyminen toivottavasti tuhoaa ehkä sen yllättävänkin yleisen harhaluulon, että kuva on yhtä kuin kuvataide.
Kuvia maailmassa on jo riittävästi, ja lisää tulee. Se, että niitä voidaan tuottaa tekoälyllä tietokoneen uumenissa, ei oikeastaan ole juurikaan kummempaa, kuin että kuvia maailmasta voidaan tuosta silmien edessä olevasta maailmasta säilöä sekunnin murto-osassa omaan kännykkään – siis tehdä sitä, minkä valokuvaus on mahdollistanut kohta parisataa vuotta.
Kuva on jotakin jota katsomme, jota saatamme ihmetellä, ja josta saatamme jopa esteettisesti pitää.
Kuvataideteoskin voi sisältää – ja jopa toivottavasti sisältää – kuvan, josta saatamme pitää. Mutta ydin ei ole siinä. Kuvataiteen syvin merkitys ei ole kuvien pidettävyydessä, vaan siinä, että niin vanhemman kuin juuri syntyneenkin taiteen kautta paljastuu aina jotakin sellaista ihmisten kulttuurista, ajattelusta, joka on olemassa, mutta jota ei oikein ole osannut vielä ajatella. Tekoälyn taustakseen oppimasta kuvamassasta kokoama ja toisintamalla tuottama keskiarvokuva voi toki paljastaa sattumalta paljonkin siitä, mitä piirteitä tuossa kuvien massassa toistuu. Mutta tämä ei ole sama asia kuin tilanne, jossa katsoja tajuaa, että juuri tämä ihminen tietoisesti, ja tietämättäänkin, näkee itselleen tärkeimmät asiat näin – ja että minun on hienoa miettiä, voisinko minä ajatella niin.
Siis se, että keinoäly kahlaa hetkessä valtavan määrän tehtyjä kuvia, ja muodostaa niistä uuden, ’omansa’, ei vielä tarkoita sitä, että se ’ilmaisisi’ mitään, siis saisi meidän ymmärtämään elämäämme – tai elämäänsä.
Tekisikö tekoäly itsessään, ilman ihmisen tarkkoja ohjeita jotakin, joka toisi esiin omaa sukupuoli-identiteettiä, tai muovaisi kansallista identiteettiä, tai tuntuisi paljastavan syviä henkisiä totuuksia, tai keksisi puvun marsilaiselle, tai toisi esille vääryyksiä, tai tekisi ihmisyyttä moniselitteisesti ilmaisevan muotokuvan, tai tekisi romumateriaalista jotakin, joka tuntuu ilahduttavan jollain vielä määrittymättömällä lailla? Sellaisia taiteen omia juttuja kun tämä Taide-lehti kuitenkin käsittelee.