”Do I have a right to be here”, lukee Berliinin Haus der Kulturen der Weltin, (HKW) edustalla olevassa juutalais-ukrainalaisen taiteilija Nikolay Karabinovychin tekemässä lipussa. Lause leijuu kysymyksenä tuulessa ja mielessä vilahtaa ajatus, että tietysti on.
Tietysti? Kun miljoonat ihmiset maailmalla joutuvat tätä kysymään peläten vastausta. Ja varsinkin nyt? Kysymys on saanut Saksassa uuden synkän sävyn, kun julkisuuteen tuli äärioikeistolaisten ja joidenkin maan oikeistopopulistisen puolueen AFD:n jäsenten salainen tapaaminen, missä laadittiin suunnitelmia maahanmuuttajien palauttamisesta lähtömaihinsa. Toisin sanoen deportaatiosta, pakkokarkotuksesta. ”Tällainenko on ihminen”, kysyi kirjailija Primo Levi aikoinaan.
HKW:n näyttelyssä puhuttiin kotimaasta ja identiteetistä kolonialismin raameissa. Mutta tarkastelun kohteena ei ollut tunnettu länsimaiden kolonialismi, vaan katse oli suunnattu itään Venäjälle/Neuvostoliittoon, missä kolonialismia on harjoitettu aina tsaarin ajoilta lähtien. Näyttely oli koottu ”geopoliittisista fragmenteista”, pyrkimyksenä tuoda esiin, miltä kotimaa näyttää tai mitä se kertoo, kun se on ollut kolonialismin alistamana.
Näyttelystä toteutuksesta vastasivat taiteilija Nikolay Karabinovych, murmanskilaislähtöinen kuraattori Iaroslav Volovod, ja uzbekistanilainen elokuvaohjaaja ja taiteilija Saodat Ismailova.
Enno Hallek, Bärbar solnedgång (Portable Sunset, 1990-2005). Kuva: Studio Bowie/HKW
Idän kätketyt kertomukset
Ja näyttely kaivoi kertomuksia esiin. HKW:n johtajana viime vuodesta lähtien toimiva Bonaventure Soh Bejeng Ndikung toteaa näyttelykirjan esipuheessa näyttelyn kuuluvan tutkimus- ja näyttelyprojektien sarjaan, missä tarkastellaan ”maailmaa globaalin idän prismasta käsin”. Prisman käsite auttaa kuvaamaan, kuinka voidaan löytää lukemattomia erilaisia maailmoita, jotka ”elivät keskenään tai rinnakkain vallassaolijoiden repressiivisestä politiikasta huolimatta”, ja voidaan jäädä kuuntelemaan mitä ne kertovat.
Apuna tässä käytetään ”lyriikkaa (koska se) on mahtava työväline käsityskykymme muokkaamiseen”. Lyyrisyys alkaa jo näyttelyn nimestä. Kun näyttelyssä kurotaan yhteen kadonneita tai kadonneeksi luultuja maailmoita, niin nimi kuvaa tapahtumaa toteamalla: Ikään kuin olisimme kätkeneet auringon tarinoiden mereen, (Als ob wir die Sonne im Meer der Geschichten verscharrt hätten).
Afrah Shafiq, Nobody Knows For Certain (2023), still-kuva videopelistä.
Visuaalisesti voidaan taiteilija Afrah Shafiqin teos Nobody knows for certain tulkita näyttelyn nimen yhdeksi kommentiksi. Siinä selvitetään kylmän sodan aikaista kulttuurivaihtoa Neuvostoliiton ja Etelä-Aasian välillä, kun venäläisiä lastenkirjoja käännettiin näille muille kielille. Siten ehkä aurinkokin kätkettiin osaltaan juuri siinä meressä, mistä Shafiqin teos kertoo, kukapa sen varmuudella tietäisi?
Näyttelyn nimen inspiraation lähteenä on ollut kaksi runoilijaa. Toinen heistä on Kashmirista kotoisin oleva runoilija Aghad Shalid Ali, joka on kirjoittanut runossaan Blessed Word: A Prologue an Kashmir kotimaansa nimen Kashmir 18 eri foneettisella ja graafisella versiolla, joukossa ranskalainen sana Cauchemar, mikä merkitsee painajaista. ”Painajainen tarinoiden meressä”, kirjoittaa runoilija.
Ja painajaisia me tuotamme edelleen myös tulevien sukupolvien löydettäviksi.
Runonsa avulla Ali haluaa kuvata hävityksen kohteeksi joutuneen kotimaansa menetystä, samalla kun maan nimen moninkertainen toistaminen eri kielillä on huuto maailmalle nostaen sen ihmisten tietoisuuteen. Ali vertaa lisäksi omaa ’painajaistaan’ venäläisen runoilija Osip Mandelstamin kokemaan ’maansa’ menetykseen ja tämän kohtaloon: Mandelstam joutui Siperiaan Stalinin vankileirille ja kuoli siellä 1938. Ali asetti oman runonsa alkuun Mandelstamin muistoksi yhden rivin tämän runosta ”We shall meet again, in Petersburg”. Ja lopulta tuossa koko näyttelyn nimessä on lainattu Mandelstamin samaista runoa, missä todetaan pari riviä myöhemmin ”as though we had buried the sun there”.
Näyttelyyn on osallistunut 31 taiteilijaa, joukossa virolaisia, latvialaisia, ukrainalaisia, lisäksi burjaatteja, tataareja, kazakkeja ja jakuutteja. Esillä on runsaasti videoinstallaatioita, performansseja, valokuvia, maalauksia ja grafiikkaa.
Olemattomat kotimaat
Kotimaa oli nostettu myös saksalaisen taidelehti Kunstforumin teemaksi viime vuoden julkaisussa numero 291. Lehdessä tarkastellaan aluksi kuinka ambivalentti käsite kotimaa on, ja mitä taide kertoo siitä.
Saksassa monet Caspar David Friedrichin maisemateoksista tai Suomessa esimerkiksi Albert Edelfeldtin maalauksista kertovat idyllistä; mutta herättävät samalla kysymyksen, elääkö tuo idylli vain tauluissa, eli onko sitä olemassakaan, ja jos on, niin koituuko se vain harvojen osaksi?
Sillä nykypäivänä, kun ihmiset joutuvat yhä useammin pakenemaan sotien jaloista, poliittisista syistä tai ilmastokriisin seurauksena, kotimaa merkitseekin näille ihmisille hävitystä, kuolemaa, pelkoa. Entä taide, mitä se sitten kertoo kotimaasta? Loputon kaipuu on se sana, joka nousee toistumiseen esiin HKW:n näyttelyn teoksista, samoin hiljaisuus ja lohduton suru. Mutta teoksista löytyy myös oman perinteisen kulttuurin vaaliminen.
Nazilya Nagimova, hupateoksia sarjasta Metamorphosis. Kuva: Nin Solis/HKW
Näihin kuuluu tataareihin kuuluvan Nazilya Nagimovan huovasta tekemät teokset. Hän oppi huovan työstämisen isovanhemmiltaan ja löysi tästä kulttuuriperinnöstä oman identiteettinsä ja materiaalin taideteoksiinsa. Esillä oli mm. hänen teoksensa Metamorphosis
Suuresta kaipuusta taas puhuu HKW:n näyttelyssä esimerkiksi burjaatteihin kuuluvan Natalia Papaevan videoperformanssi Yokhor, 2018. Hän laulaa videolla kaksi riviä äidinkielellään burjaattien Yokhorin nimisestä vanhasta tanssilaulusta. Kaipuu kuuluu hänen laulustaan lähes epätoivoisena huutona, hänen toistaessaan aina kahta samaa riviä, kun ei pysty siitä enempää muistamaan.
Samoin Karabinovych puhuu Ukrainasta paenneen äitinsä kaipuusta kotimaahan videossaan Ici et Ailleurs (Täällä ja muualla), 2020. Urkurina toiminut äiti soittaa kangistuneessa asennossa olematonta urkua. Videolta kuuluu vain, kuinka tuuli soittaa ja kertoo äidin ikävästä kotimaahan. Muuten vallitsee hiljaisuus.
Akhmat Biikanov, nimetön (2023), vesiväri paperille.
Jotain unenomaista surua menetettyä kotimaataan kohtaan nousee mieleen myös pohjois-kaukasialaisen taiteilija Akhmat Biikanovin maalauksista.
Näyttelyn käsikirjassa perätään lopuksi taiteen vastuuta. Ja tässä yhteydessähän se on – kerätä myös pienten kansakuntien kulttuurinen muisti talteen. Näihin kuuluu myös virolaisen taiteilija Kaljo Pöllun teokset. Suomalais-ugrilaiseen mytologiaan perehtyneeltä Pöllulta on esillä näyttelyssä useampi graafinen teos, joukossa hänen teoksensa Päikäsevene, 1974, jonka tiivis tunnelma vangitsee katsojan sisäänsä.
Mutta palataan vielä tähän päivään. Kunstforum-lehdessä haastatellaan Iranissa vangittuna ollutta ja sittemmin Saksaan muuttanutta taiteilijaa Peyman Rahimia. Hänen käyttämässään silkkipainomenetelmässä ihmiskasvoja esittävät teokset kätkevät ne kuin oudon sumuverhon taakse. Jäljelle jää hajonnut minuus, kuin runneltu ihminen vailla kotimaata.
Kunstforum-lehdessä viitataan myös oikeistopopulistien kasvavaan intoon valjastaa kotimaa-sana kansallisiin ohjaksiin. Maahantulijat rajataan ulkopuolisiksi. Entä mitä kertoo suomen kieleen kotiutunut sana kotouttaminen? Sehän tarkoittaa, että muualta tulleen tulee oppia maan tavat. Mutta jätetäänkö hänet silti vieraaksi vai annetaanko hänelle myös kotimaa?
Als hätten wir die Sonne verscharrt im Meer der Geschichten, Haus der Kulturen der Welt, Berliini, 21.10.2023 – 14.1.2024