Taiteesta kirjoittaminen koki uusia kolauksia alkuvuodesta, kun usea kritiikkiä ja taidejournalismia julkaissut lehti jäi pois Taiteen edistämiskeskuksen kulttuurilehtituen piiristä. Tuen kaventuminen oli isku alalle, joka on kipuillut erilaisissa vaikeuksissa jo lähes 20 vuoden ajan.
Tuen piiristä putosi maamme vanhin kuvataidejournalismiin erikoistunut verkkolehti Mustekala. Myöskään monia pieniä laatulehtiä, kuten Edit-mediaa ei nähty tuensaajien joukossa.
Taiken tukien leikkaus on vain yksi monista tekijöistä, jotka ovat saattaneet kritiikin viime vuosina vaikeaan tilanteeseen.
Yksi syy alan luisulle on 2000-luvun alun mediakentän murros ja taidejournalismin muuttuminen kuukausipalkatusta työstä freelancer-alaksi. Samaan aikaan kritiikin julkaisualustat ovat vähentyneet, eivätkä palkkiot ole kehittyneet liittojen suositusten tasolle.
Osittain alhaiseen palkkiotasoon vaikuttavat asenteet. Vielä 10 vuotta sitten oli aivan tavallista nähdä rahoitushakemuksissa budjetteja, joissa ei edes haaveiltu kummoisista kirjoituspalkkioista. Kritiikkiin liitetään aniharvoin kilpailukykyisiä korvauksia. Esimerkiksi Suomen arvostelijain liitto ei julkaise erillisiä suosituspalkkioita tai kehota noudattamaan liittojen suosituksia.
Sittemmin Koneen Säätiön kaltaiset toimijat ja useat taideinstituutiot kuten katalogitekstejä tilaavat taidemuseot ovat korjanneet tilannetta kirjoituspalkkioissa ja apurahapäätöksissä.
Tästä huolimatta kritiikki on arvostus- ja palkkakuopassa. Kun esimerkiksi Suomen freelancer-journalistit suosittavat puolen päivän työstä korvaukseksi vähintään 281 euroa, harva taho maksaa kritiikeistä mitään tämän suuntaistakaan.
Puolen päivän työ on maltillinen arvio yhdelle kritiikille – ainakin mikäli työhön lasketaan kirjoittamisen ja tekstin editoimisen lisäksi mukaan myös teokseen tutustuminen ja muu taustatyö.
Kritiikin huono happi on osittain kritiikki-instituution omallatunnolla. Laji ei ole onnistunut uudistamaan itseään kovinkaan hyvin, vaikka olemme saaneet Editin ja Mustekalan kaltaisten toimijoiden rinnalle taitavien freelancer-toimittajien kirjoittamaa tutkivaa kulttuurijournalismia sekä Noniin-lehden kenttää rikastuttavia tekstejä.
Suuri yleisö ymmärtää lajin usein edelleen arkikielestä tuttuna negatiivisen palautteen antamisena. Kritiikin historiasta on myös peritty 2000-luvulle asti elitismin historiaa: siinä missä harva ammattikriitikko enää ajattelee olevansa muiden yläpuolella oleva makutuomari, lukijat saattavat edelleen odottaa kritiikiltä lähinnä taidetta arvottavaa asennetta.
Kuvataiteen kentällä tilanne on sentään suhteellisen hyvä. Kuvataiteen yleisöt ovat tottuneet teosten kontekstointiin ja niiden ympärillä käytävään monipuoliseen keskusteluun. Kuvataiteesta myös julkaistaan jatkuvasti katalogiesseitä ja pitkiä näyttelytekstejä lyhyiden päivälehtikritiikkien rinnalla. Moni muu taiteenlaji voi vain haaveilla vastaavasta tilanteesta.
Toisaalta kritiikin kriisiluonteesta puhuu aika paljon se, että tekstilajin olemassaoloa täytyy jatkuvasti perustella.
Harvasta journalisminlajista käydään vuodesta toiseen vastaavaa merkitysdebattia: kriitikot saavat vastailla säännöllisesti kysymyksiin siitä, mihin kritiikkiä tarvitaan ja mikä sen tehtävä tänä päivänä on.
Kuitenkin: jos jokin on hyvää ja oivaltavaa, sen pitäisi perustella itse itsensä.
Mikäli Taiteen edistämiskeskuksen leikkauslistassa halutaan nähdä mitään positiivista, yksittäisten tuensaajien potin kasvamista voi pitää oikeana suuntana. Taiken tukemista tahoista muun muassa Taide-lehti kasvatti rahoitustaan viime vuodesta 9000 euron verran. Suurimman tuen sai Voima-lehti, jonka tuki kipusi viime vuodesta 3000 euroa, 73 000 euroon.
Kehitys on hyvä. Kritiikki on ansainnut tulevaisuuden, jossa valtion tukea myönnetään vain sellaisille toimijoille, jotka ovat sitoutuneet liittojen suosituspalkkioihin. Ainoastaan järkevä palkkiotaso ja riittävän tiivis julkaisutahti voi taata ammattimaisen kirjoittamisen, pitkät työurat ja ammattitaidon kehittämisen. Ilman niitä taiteesta kirjoittaminen kuihtuu entisestään eikä sitä voida pitää hengissä pelkästään innovatiivisilla projektirahoilla, lyhytikäisiksi jäävillä uusilla julkaisuilla ja minimipalkkioilla työskentelevien freelancereiden selkänahasta revittävällä luovuudella.
Sini Mononen, taiteentutkija, kriitikko ja vapaa kirjoittaja