Ensiksikin on miellyttävää, että pitkästä aikaa tuodaan esiin että tutkimus on taidemuseoiden tehtävä – jollei jopa se tärkein – eikä pelkkä yleisön viihdyttäminen.
Ja toiseksi, jotakin vakuuttavaa taitaa ollakin sen osoittamisessa, että Euroopan kuvataiteen modernisoitumisen aikana, noin 1875–1925, siinä oli vahvoja virtauksia, jotka ammensivat taiteen historiasta: myöhäiskeskiajan taiteen hengestä, ja jossain määrin myös sen muodoista. Aika on kuitenkin nähty melko yksivakaisesti taiteen modernin syntynä impressionismin aloittaman progressiivisen tarinan kautta. 1800-luvulla virinneen positivismin ja tieteellisen empirismin täyttämässä maailmanmenossa kuitenkin aikanaan koettiin, että ihmiselämässä tarvitaan muunkinlaista ymmärrystä, johon innoitusta haettiin kaukaa taiteen historiasta.
Arnold Böcklin, Omakuva viulua soittavan kuoleman kanssa, 1872, öljy kankaalle, 75 x 61 cm. Alte Nationalgalerie, Staatliche Museen zu Berlin. Kuva: Andres Kilger
Tutkimustulos vertautuu jossain määrin 1900-luvun loppupuolen taidehistorian merkittävimpään huomioon, että jotenkin rationaalinen modernin rationaalisen ja tieteellisen maailmankuvan pyörteihin kuuluvaksi nähdyn abstraktin avantgarden synty kytkeytyikin monella tavoin esoteerisiin ja spiritualistisiin virtauksiin – metafyysisiin syvämietteisiin.
Gothic modern-projekti näyttelyineen ja kirjoineen ehdottaa siis peräti uutta taidehistoriallista aikakautta, tai ainakin ilmiötä, millainen on taidehistorian tieteessä melkoisen suuri asia.
Näyttelyn juuret ovat kansainvälisessä tutkimusprojektissa, jonka johtajana on Juliet Simpson Coventryn yliopistosta yhdessä Ateneumin museonjohtajan Anna-Maria von Bonsdorffin kanssa. Näyttely puolestaan on tehty yhteistyössä Norjan ja Itävallan merkittävien taidemuseoiden kanssa. Suuntauksesta on siis löydetty kytkentöjä moniin kansallisiin taiteen historioihin.
Suuntaukselle olisi toki voinut samassa projektissa kehittää suomenkielisenkin termin, kun sen osoitetaan sivuavan Suomenkin taidehistoriaa Simbergeineen, Magnus Enckelleineen. Gallen-Kalleloineen, Johannes Alasineen, jopa Schjerfbeckeineen. Olisiko kyseessä siis ”modernin gotiikka” tai ”goottilainen modernismi”? Gootilla tosin itselläänkin on jo melkein sietämättömän monia merkityskerroksia alkaen muinaisesta epämääräisesti tunnetusta antiikin kansasta. Tässä se kuitenkin viittaa myöhäiskeskiajan gotiikkaan, jonka kuvallisvisuaalisista ja henkisistä ilmentymistä alettiin yli sata vuotta sitten innoittua taas vakavina taiteellisina vaikuttajina, kuten tavallaan tehtiin myös pre-rafaeliittien tai jugendin piirissä – jotka suuntauksina myös hakivat innoitusta näiltä historian ajoilta erottautuakseen antiikin ihailusta, mutta olivat hengeltään erilaisia kuin tässä nähty syvä- tai jopa raskasmielisyys.
Hugo Simberg:,Tanssi sillalla, 1899, vesiväri ja guassi paperille, 19,5, x 25,5 cm. Kansallisgalleria / Ateneumin taidemuseo. Kuva: Aleks Talve.
Ateneumin näyttely esittää todisteita asialleen suomalaiseksi näyttelyksi aivan poikkeuksellisen runsain kansainvälisin teosesimerkein: tuttuja mestariteoksia siinä missä tuntemattomiakin on salikaupalla. Käsiteltävän aikakauden teosten väleissä on teoksia myös tuolta myöhäiskeskiajan tai pohjoisen varhaisrenessanssin ajalta, jolloin kuvataide kulki kristinuskon kehyksessä, mutta ihmisyyttä ja yksilöllisiä tunteita jo vapaammin esittäen. Mukana on myös taidokkaita teoskopioita, joita vuosisadan vaihteen modernit taiteilijat koulutuksessaankin yhä tekivät. Historiallisiin teoksiin oli näin mahdollista syntyä vielä tuolloin hyvin persoonallinen tunnesidekin, josta saattoi ammentaa oman individualistisen taiteen ainesosana.
Helene Schjerfbeck, John Chambers, kopio Hans Holbein nuoremman mukaan, 1894, öljy puulle. 65 x 47,5, cm. Kansallisgalleria / Ateneumin taidemuseo : Kuva: Alex Talve
Ripustuksessa syntyy rinnastuksia, jotka tuntuvat osoittavan aikakausien samanhenkisyyttä, huomattavasti tai joskus vähemmän. Yhtäläisyyksien osoittamisen halu on kova, ja se tekee näyttelykokonaisuudesta kiehtovan, samaan aikaan yhtenäisen ja oivalluksia herättävän, ja välillä kuitenkin pääajatusta hedelmällisesti epäilevän. Eikö kuitenkin vaikkapa Käthe Kollwitzin Talonpoikien sota (1905–21), ole luettu selkeämmin vähän toisenlaisiin, ekspressionismin ja naturalismin perintöihin? Mutta ei niidenkään tyylimääreinä ja mahdollisina taiteilijan tavoitteina tarvitse karista minnekään, vaikka lisäksi tulisi tämä modernin goottilaisuuskin.
Käthe Kollwitz, Nälkä 1923, puupiirros, 43,5, x 34 cm. Kansallisgalleria / Ateneumin taidemuseo, Kuva: Kansallisgalleria / Jenni Nurminen
Ekspressionismin sukuista tämä kuitenkin on, ja modernia ajattelua sikäli, että tyyliyhtäläisyydet menneisyyteen ovat vahvemmin teosten välittämässä tunteessa, kuin kuvaamisen muotojen tai varsinkaan aiheiden yhtäläisyyksissä. Näyttelyn teoksissa henkii yhdistävänä tekijänä tietty jähmeys, joka on kuitenkin positiivista, syvää tunnevaikutusta luovaa jähmeyttä – vastakohtana esimerkiksi impressionismin keveydelle ja hetkellisyydelle. Yleistunnelman asettaa näyttelyssä yksinkertaisesti jo maalausten mustuuden ylivalta. Mustuudesta syntyy toki tietty öisyys ja sitä kautta morbidisuus, morfeus, ja kuoleman valtakunnan assosiaatiot. Ollaan lähellä tiettyä aikakauteen liittyvää ”dekadenttiuden” estetiikkaa, kun kuoleman asiat ovat irtoamassa kristinuskon täsmällisestä opista siirtyen individuaalisemmalle alueelle. Mutta kuinka paljon näihin tummuuden sävyihin sitten on vaikuttanut aikakauden näkemys keskiajan taiteesta, joka oli kai silloin nähtävillä ollessaan jo tummunutta, likaantunutta ja senaikaisen taiteen mestariteokset kiersivät mustavalkoisin valokuvin esiteltyinä? Mutta oleellista on se, että kuoleman ja toisinaan myös siihen liittyvän eroksen, eli elämän lopun ja synnyn ikiaikaisen pohdinnan teemat ja kuvat nousivat esiin sen aikakauden hengessä, jossa syväuskonnollisuus vielä hallitsi ajattelua.
Vincent van Gogh, Tupakoiva luuranko, 1886, öljy kankaalle, 32 x 25 cm. Van Gogh museum, Amsterdam.
Edvard Munch, Silmästä silmään,1899–1900, öljy kankaalle, 136 × 110 cm. Munch-museum. Kuva: Ove Kvavik.
Teoskuvien jylhä jähmeys on myös edistysuskon pysähtymistä, teoksissa ei kuvata liikettä, eikä ole sommittelullistakaan liikettä. On seisahduttu juuri tähän. Henkilötkin ovat pysähtyneet katsomaan jotakin, katsomaan ehkä sisään päin.
Tunnelman lisäksi jotakin teknistäkin myös otettiin historiasta. Grafiikka, eritoten puupiirros, olivat juuri myöhäiskeskiajan mediailmastossa syntymässä olevaa laajempaa tiedonvälitystä tai populaarikulttuuria. Se otettiin uudestaan käyttöön itsenäisenä taidevälineenä, itseilmaisun mediana, eturivin kuvataiteena.
Edward Munch, Kuolinvuoteen ääressä. 1896, litografia ingres-paperille, 39,5 x 50 cm. Kansallisgalleria. Kuva: Aleks Talve
Visuaalisesti ja kulttuurihistoriallisesti poikkeuksellisen komea näyttely osoittaa, että loputtoman dynaamiseksi mielletyn modernin elämämme (jonka perillinen myös ironinen jälkimoderniksi sanottu aikamme on) synty ei perustu yksiulotteiseen eteenpäin katsomiseen. Myös ymmärrys traagisuudesta, syvä- tai synkkämielisyydestä, melankoliasta, iäisyydestä ja pateettisuudesta liittyvät siihen eräinä merkittävinä elementteinä. Tällaisten kuvien ketjulla on yhä kaikunsa ja vaikutuksensa nykyajankin kuvamaailmoissa.
Gothic Modern 1875–1925, Pimeydestä valoon, Ateneum, Helsinki, 4.10.2024–26.1.2025