Helene, käsikirjoitus Helena Kallio vapaasti Rakel Liehun romaanista, ohjaus Miko Jaakkola, Tampereen Työväen Teatteri, ensi-ilta 2.9.
Rakkauden tekoja, teksti Jean Ramsay, ohjaus Osku Heiskanen, Teatteri Vantaa Nissbackan kartanolla 2.8.–14.9.
Amos A, käsikirjoitus Gunilla Hemming, ohjaus Kari Heiskanen, Svenska Teatern, ensi-ilta 4.9.
Kuvataide toimii myös näyttämöllä, kun pääosissa on vahvoja taiteilijoita. Tänä syksynä on. Taiteilijan elämän ja sen vaikeuksien esiin tuominen on teatterille tietysti ominaisempaa kuin itse taideteosten.
Helene Schjerfbeck tanssii
Maiju Saarinen pääosassa Helene Schjerfbeckinä on loistava! Tämä on sanottava ensimmäiseksi Tampereen Työväen Teatterin näytelmästä Helene. Saarisen intensiivinen läsnäolo kantaa esitystä, onhan hän näyttämöllä koko kahden tunnin ajan.
Helena Kallion käsikirjoitus perustuu vapaasti Rakel Liehun romaaniin Helene (2003), josta Antti J. Jokinen ohjasi puisevan elokuvan vuonna 2020. Liehun romaanin fragmentaarinen kerronta, missä liikutaan edes takaisin ajassa ja paikassa, on toteutettu myös näyttämöllä. Se toimii hämmästyttävän hyvin.
Erinomaista on myös yksinkertainen, moneen taipuva lavastus. Videoprojisoinnit, nykyteatterin pakkopulla ja kompastuskivi, on kerrankin toteutettu taitavasti ja tyylikkäästi.
Taulun maalausprosessia on teatterissa hankala näyttää. Tässä se kuvataan Maiju Saarisen innoittuneella tanssilla.
Näytelmä keskittyy siihen, kuinka Helene Schjerfbeckin (1862–1946) taide syntyi ankarissa olosuhteissa: kannustavan isän kuolema, dominoiva äiti, ymmärtämätön veli, katkerat pettymykset rakkauksissa. Loppurepliikkinä Helene toteaa: ”Ihminen saa sydämen paikalle haavan, mutta työ kantaa”.
Tässä dramaturgisessa ratkaisussa Schjerfbeckiä ei esitetä itsenäisenä toimijana ja taiteilijana, joka etsii omia luovia ratkaisujaan, vaan enemmänkin olosuhteiden uhrina. Nykytutkimuksessa on tosin jo useaan kertaan todettu, että Schjerfbeckin kurjia oloja ja yksinäisyyttä on aikaisemmin liioiteltu.
Laila Pullisesta henkilökohtaisesti
Näytelmä on harvoin näin henkilökohtainen kuin Laila Pullisesta kertova Rakkauden tekoja: monologin esittäjä Anne Nielsen on pukeutunut Laila Pullisen työhaalareihin ja puukenkiin, se esitetään Pullisen ateljeessa Nissbackan kartanolla ja kirjoittaja on Pullisen poika Jean Ramsay. Teksti pohjautuu hänen muistikuviinsa äidistään.
Anne Nielsen Laila Pullisena Teatteri Vantaan monologissa Rakkauden tekoja. Kuva Petra Piitulainen.
Teksti ja esitys ovat parhaimmillaan, kun ne ovat henkilökohtaisimmillaan. Kirjoittajat eivät usein pääse kirjoittamaan omasta syntymästään niin kuin Jean Ramsay tässä. Laila Pullisen ristiriitaiset tunteet synnyttämäänsä lapseen on esityksen huippukohtia. Vastasyntynyt oli ”kuin nyljetty jänis”.
Esityksen intensiteetti laskee silloin, kun se pyrkii sanomaan jotain yleistä ja ylevää Laila Pullisen taiteesta.
Naisena Laila Pullinen (1933–2015) joutui taistelemaan asemastaan taiteen kentällä. Toistuvasti hänelle osoitettiin, että naisella on alempiarvoinen asema kuvanveiston temppelissä.
Vantaan kaupungin suunnitelma rakentaa kerrostaloja Nissbackan kartanon maille sai Pullisen kamppailemaan sekä kartanon että luonnon puolesta. Kun myöhemmin presidenttiehdokkaana oli henkilö, joka oli puhunut luonnonsuojelusta halventavasti ”tupajumien suojeluna” (Sauli Niinistö, vaikka nimeä ei mainitakaan), niin Pullinen ilmoitti ensimmäisen kerran äänestäneensä vihreitä, vaikka siihen asti oli aina kodin perintönä kannattanut kokoomusta.
Laila Pullisen veistospuiston ensimmäinen näyttely pidettiin vuonna 1985. Rakkauden tekoja oli osa veistospuiston 40-vuotisjuhlakesää. Olisi ollut vahinko, jos esitys olisi jäänyt vain tähän juhlavuoteen. Esityksiä jatketaankin ensi kesänä.
Perintönä Amos Rex
Aikoinaan Suomen rikkaimmaksi mieheksi mainitun Amos Andersonin (1878-1961) huomatuin perintö on kuvataidetta, taidemuseo Amos Rex ja nyttemmin myös kotimuseo Amos Andersons Hem. Siihen nähden kuvataidetta käsitellään Svenska Teaternin Amos A -näytelmässä vähän, tasan yhden kerran, kun vastaostetun taulun parhaaksi ominaisuudeksi todetaan sen halpuus.
Amos Anderson (Patrick Henriksen) äärioikeiston huligaanien uhkaamana Svenska Teaternin näytelmässä Amos A. Kuva Cata Portin.
Näytelmän painotus on oikea. Anderson keräsi taidetta, koska muutkin rikkaat Ruotsissa ja Euroopassa tekivät niin. Kokoelmasta tuli hyvin epätasainen. 1960-luvulla Amos Andersonin taidemuseo nousi taidekentän merkittäväksi toimijaksi, kun se suuntautui vaihtuviin nykytaiteen näyttelyihin.
Taiteista Amos Anderson suhtautui intohimoisimmin musiikkiin ja erityisesti teatteriin ja Svenska Teaterniin. Näytelmä alkaakin Svenskanin kenraaliharjoituksista, missä Anderson ohjaa itse kirjoittamaansa näytelmää (!).
Gunilla Hemming on kirjoittanut pätevän elämäkertanäytelmän empatiakyvyttömästä opportunistista, jolla ei ole ystäviä, vain liikesuhteita. Tietenkin vihjataan myös kestoaiheeseen, Andersonin homouteen.
Kokenut teatterintekijä Kari Heiskanen on ohjannut sujuvasti etenevän näytelmän. Pieni laulu- ja tanssinumero silloin tällöin piristää mukavasti kerrontaa. Patrick Henriksen tekee vahvan roolityön Amos Andersonina. Vakavimmillaan – ja vahvimmillaan – esitys on silloin kun se vetää yhtäläisyyksiä 30-luvun muukalais- ja hurrivihasta nykyhetkeen: ”RKP ei koskaan osallistu hallitukseen äärioikeiston kanssa!”
Myös Rovaniemellä ja Viiruksessa
Syyskuun alussa sai Rovaniemen Teatterissa kantaesityksensä Vesisaaren Alma, tarina Alma Andersenista, Reidar Särestöniemen äidistä. Esityksessä sirkus ja puhenäytelmä ”täydentävät toisiaan poikkeuksellisen onnistuneesti” kirjoittaa Tenka Issakainen Lapin Kansa -lehdessä. Reidarina loistaa taiteilijan luomismyrskyä ilmentäen sirkustaiteilija Aapo Honkanen.
AF KLINT on Helsingin Viirus -teatterin kantaesitys lokakuussa. Ennakkotekstin mukaan se on näyttämöteos Hilma af Klintistä ja henkilökuvan sijaan avaa monta sisäänkäyntiä ilmiöön nimeltä AF KLINT.