Tampereen ratikan taidekartan mukaan kaupungin ratikkareiteillä on yhdeksän taidepysäkkiä, neljä maamerkkiteosta ja yksitoista muuta teosta, joihin sisältyy mm. muraaleja, ratikan istuinten kuosi sekä sanataidetta ratikoiden ikkunoissa. Lisäksi reiteillä kulkee taideratikka, jonka ulkopinta on taidetta, sekä ainakin yksi sellainen, jonka sisäpuolella on esillä järviluontoon liittyviä valokuvia.
Lähdin kartan kanssa kiertämään kaikki linjojen taidekohteet. Vaikka matkanteko sujui kätevästi, kierros vei aikaa, sillä vietin jokaisen teoksen luona 7,5 minuuttia – eli välin edellisestä ratikasta seuraavaan. Lisäksi joukossa on joitakin valoteoksia, jotka kannattaa käydä katsomassa uudelleen pimeässä.
Kierros rytmittyi kahdenlaisella ajalla: päivä oli täynnä nopeita siirtymiä ja hidasta taiteen katsomista. Jonkin verran teoksia sai myös etsiä lähiympäristöstä.
Odottamisen taidetta
Kun taidetta sijoitetaan julkisen liikenteen pysäkeille, se on sijoitettu ihmisten arkeen ja nimenomaan sellaisiin hetkiin, joissa ei tapahdu mitään. Pysäkeillä odotetaan, usein aika kärsimättömästi, kylmässä tai kuumassa kelissä, ratikkaa, joka saisi jo olla tässä. Pysäkeillä on liikettä, liikenteen melua, juttelevia ihmisiä ja todella usein myös erilaisten työmaiden ääniä. Mitä taiteelta tällaisessa mielentilassa ja ympäristössä vaaditaan?
Ainakin huomattavaa erottumista. Erityisen hankalaksi koin Hervannan Opiskelija-pysäkin äänitaiteen, jota etsin tarkalla korvalla. Kävelin pysäkkiä edestakaisin. En lopultakaan saanut selville, oliko teos pois päältä vai olinko itse väärässä kohdassa. Toisella puolella pysäkkiä pysähtelevät bussit ja toisella puolella ratikat, ja vaikka olin paikalla hiljaisehkoon aikaan, äänimaisema ei ollut helppo.
Toinen vaikeasti metsästettävä teosjoukko löytyi Tullin pysäkiltä, jossa on esillä kolme videoteosta. Pysäkillä on suuria ruutuja, joissa teokset pyörivät. Mutta niin pyörivät mainoksetkin.
Ensimmäistä videoteosta odotin neljä minuuttia, jonka ajan muutamat samat mainokset toistuivat ruudulla moneen kertaan. Sitten videotaide esitettiin kerran läpi, ja sama mainosrumba alkoi alusta.
Taiteen tuominen mainospainotteiseen tilaan tuntuu ensin hämmentävältä. Mitä tämä on? Mitä tämä mainostaa? Ja kuinka ilahduttavaa on ymmärtää, että ei yhtään mitään. Taide mainostauluissa muistuttaa, että meillä on vaihtoehtoja julkisen tilan käyttöön.
Teoksia on kolme: Pasi Rauhalan Tunneli on nopea vilahdus ratikan matkassa nykytodellisuudesta (varsin koronapainotteisesta sellaisesta, sillä matkustajilla on suu-nenäsuojamet) tulevaisuuteen, jossa ihmiset pukeutuvat futuristisiin haalareihin ja arkkitehtuuri kutkuttaa mielikuvitusta. Elli Vuorisen animaatio Olet tässä leikkii punaisella pisteellä: piste on vuoroin tomaatti, vuoroin sateenvarjo tai aurinko. Se on solu ja sisäelin. Tässä olemisen ajatus on erityisen hauska juuri pysäkillä, josta hyvin todennäköisesti halutaan vain lähteä jonnekin muualle. Entä, jos keskittyisin niihin aarteisiin, jota elämä tarjoaa juuri nyt? Arttu Nieminen kuvaa Harmonia-teoksessa luonnon liikettä, mutta keinotekoisesti: hattaramainen vesiputous kulkee ruudulla ylös ja alas, ja luo valossa sateenkaaria.
Juliana Hyrri , Vuoden päivät