”Jotenkin aina löytää parempaa ajankäyttöö ku mennä johonkin kattoo taidetta.” toteaa kadulla haastateltu Fanni Haaga-Helia ammattikorkeakoulun toimittajakoulutuksen verkkomediassa 360°. Nuorilla on muutakin tekemistä kuin taide -niminen juttu viime vuoden lopulta käsittelee nuorten suhdetta erityisesti klassiseen taiteeseen. Fannin kokemus on tuttu muillekin haastatelluille.
Kulttuuri-instituutioilla on huutava pula nuorista. Nuoria houkutellaan taiteen pariin, lukemaan kirjoja ja teatteriin.
Ateneumissa nämä toiveet toteutuivat, sillä Gothic Modern -näyttelystä näytti sen loppumetreillä tulevan museon kaikkien aikojen suosituin teemanäyttely – ja kävijöissä oli paljon juuri niitä nuoria. Ateneumin johtaja Anna-Maria Bonsdorff kertoi Ylelle, että näyttely näkyi nopeasti ja laajasti sosiaalisessa mediassa, minkä vuoksi se houkutteli nuorempaa yleisöä: ”Kävijöiden joukossa oli varmasti paljon myös sellaisia, jotka eivät ole meidän peruskävijöitä ollenkaan.”
On ymmärrettävää, että on aina saatava seuraava ja seuraava sukupolvi näkemään, miksi taide on tärkeää. Keski-ikäinen kuluttaa taidetta ehkä enää pari vuosikymmentä (!), mutta nuori saattaa kuluttaa sitä jopa 70 vuotta tästä eteenpäin. Ja sukupolvien asenteet vaikuttavat politiikkaan ja rahoitukseen asti.
Mietin kuitenkin, miten sukupolvien kutistuminen vaikuttaa. Mistä vastaus, kun nuoret vähenevät ja ikääntyneitä on aina vain suurempi osuus kansasta? Ehkä keski-ikäiset lakkaavat olemasta itsestäänselvyys, ja heistä tulee uusia nuoria, joille rakennetaan näyttelyjä ja houkutuksia. Viisikymmentä on uusi kaksikymmentä!
Näkyvyyden epävarmuus
Näkyvyys saadaan sosiaalisesta mediasta, mutta someenkaan ei voi luottaa. Helsingin Sanomat uutisoi verkossa, että kahden suomalaisen museon Instagram-tili suljettiin yllättäen. Instagramin omistava Meta ilmoitti asiasta Didrichsenin taidemuseolle ja Suomen valokuvataiteen museolle helmikuun lopussa.
Olemme tottuneet viettämään some-elämämme muutaman suuryrityksen armoilla. Tilien olemassaolon epävarmuus tuntuu aika loogiselta jatkumolta somejättien viimeaikaiseen poliittiseen säätöön.
Jaakko Laasanen
Toimittiin kuten pyydettiin, mutta se ei auttanut. Seuraavana päivänä tuli viesti, että tili on poistettu pysyvästi. Päätöksestä ei voi valittaa.
Ikävä kyllä maailma on vuosien mittaan rakentunut niin, että jos ei ole somessa, ei ole olemassa. ”Tämä on kamala tilanne. Tietääkseni tilimme on ollut Suomen kolmanneksi suurin museotili. Meillä oli melkein 45 000 seuraajaa”, kommentoi Valokuvataiteen museon viestintäpäällikkö Jaakko Laasanen Helsingin Sanomien jutussa.
Lohduksi voin sanoa vain, että somenäkyvyys on aloitettu nollasta, ja nollasta voi aloittaa aina uudelleen. Mistään ei elämässä ole takuita, seuraajien määrästä kaikkein vähiten. Ja ehkä vapautuminen yhdestä kanavasta mahdollistaa uusien löytämisen. Kuka tietää, mihin aitaukseen tämä kaupallisen sosiaalisen median kuohunta meidät kaikki lopulta paimentaa.
Galleriakävijän epävarmuus
Somesta taiteen ääreen! Vaikka kynnys astua galleriaan tuntuu matalammalta kuin museoon (galleriat ovat yleensä kävijälle maksuttomia), kaupallisen ympäristön paine voi olla suuri. Kehtaako siellä käydä, ellei ole varaa tai halua ostaa mitään?
Taiteilija J.L kirjoitti Instagramiin (@j.lpeg) ohjeita galleriakäynnille. Tajusin päivitystä lukiessani, että galleriassa saattaa jännittää moni muukin asia kuin se, ostaako sieltä mitään. Miltä tuntuu hiljainen tila? Valkoiset seinät? Miten pitäisi pukeutua?
J.L
Jännittääkö sinua gallerioiden valkoiset seinät, kirkkaat valot ja hiljaisuus?
J.L kertoo, mistä teosluettelon löytää ja miten galleriassa käyttäydytään. ”Näyttelyissä ei tarvitse olla hiljaa tai puhua kuiskaten.” Tämänkaltainen ohjeistus saattaa helpottaa ensikertalaisen elämää.
Oman galleriakynnykseni ylitin aikanaan opiskelijana, kun tajusin, että on paikkoja, joissa taidetta sai nähdä maksamatta siitä mitään. En muistanut tuntea pelkoa tai syyllisyyttä. Ahmin taidetta.
Joskus kyllä vieläkin tuntuu väärältä astua räntäsateesta galleriaan ja valuttaa kengistä kuravettä lattioille. Silloin ajattelen, ettei taide ole koskaan ollut kliinisen puhdasta. Se syntyy sotkusta (usein konkreettisesti ja aina vähintään henkisesti).
Rahoituksen epävarmuus
Helmikuussa kuuntelin Artpod-podcastin jaksoja taiteesta ja rahasta. Apurahoja käsittelevässä jaksossa puhutaan esimerkiksi siitä, ohjailevatko apurahojen myöntäjien painopisteet taiteellista työskentelyä tai miltä tuntuu kateus, kun kollega saa rahoitusta työlleen ja itse jää ilman. Jaksossa Sini Kallion ja Marika Häkkilän vieraana on kuvataiteilija Markus Jäntti
Sini Kallio
Mulle suurimmat ammatillisen onnistumisen ilot on tulleet apurahoista.
Apuraha vaikuttaa keskustelun perusteella syvästi sieluun käyvältä asialta. Myönteinen päätös antaa palautetta usein yksin tehtävästä työstä: sinä teet jotakin kiinnostavaa ja ulkopuoliset ihmiset pitävät työtäsi tärkeänä. Apuraha on enemmän kuin rahaa. Se voi olla ratkaiseva tekijä siinä, että taiteilija ei vaihda toiselle alalle.
Apurahojen hakemiseen kuluu paljon aikaa ja energiaa, sai niitä tai ei. Siksi ilahduin, kun törmäsin Instagramissa ilmiöön nimeltä hylsypassi (kannattaa etsiä aihetunnisteella #hylsypassi). Passiin kerätään leimoja hylkäävistä apurahapäätöksistä, ja joka kymmenennestä leimasta saa antaa itselleen valitsemansa palkinnon.
Passi siis palkitsee hakemusten eteen tehdystä työstä, vaikkei siitä kukaan muu palkitsisi. Ajatus on lohdullinen. Kevät onkin taas vilkasta apuraha-aikaa, joten ei kun keräämään leimoja passiin!