Aloitetaan positiivisella uutisella. SDP halusi muistaa väistyvää puheenjohtajaansa Sanna Marinia taiteella. Puolueesta otettiin yhteyttä Manuela Boscoon, jonka haluttiin tekevän lahjoitettava teos.
Pääni löi hetken tyhjää, kun luin Boscon Instagram-päivityksen syyskuun alussa (@manuelabosco). Bosco nimittäin kirjoittaa: ”Sain maanantaina yhteydenoton. Tekisinkö väistyvälle SDP:n puheenjohtajalle @sannamarin:lle läksiäslahjaksi teoksen joka kiteyttäisi kuluneet vuodet. Aikaa 3vrk.”
Turhan usein päättäjien toimintaa seuratessa käy mielessä, tuntevatko he taiteilijoiden arkea ollenkaan. Tämä vahvistaa epäilyksiä. On vaikea puhua työn vaatimista resursseista ja ajasta, jos teosten oletetaan valmistuvan parissa päivässä.
Boscon tapaus päättyi onnellisesti. Maalaus valmistui ja luovutettiin.
Mtvuutiset.fi-sivustolla SDP:n puheenjohtaja Antti Lindtman kertoo, että väistyvän puheenjohtajan lahjaa oli vaikea keksiä: ”Pyysimme apua, soitimme Manuela Boscolle”.
Hyvää lahjaa onkin joskus vaikea löytää, ja joulu lähestyy uhkaavasti. Vaikka toivon, että koko Suomi havahtuu antamaan lahjaksi taidetta, sitä ei kuitenkaan ehkä kannata tilata kolmen päivän varoitusajalla. Armoa tekijöille.
Manuela Bosco
Ensimmäisen päivän rukoilin johdatusta ja synteesiä, mikäli mun kuuluisi tämä teos maalata.
Rakastaako varas taidetta?
Miettiessäni taiteilijoille asetettavien vaatimusten kohtuullisuutta bongasin järkyttävän uutisen. Sanni Ojala julkaisi Instagramissa (@sanniojala) kuvan kahden taiteilijan yhteisnäyttelystä varastetusta öljypastelliteoksestaan. Tenho Restobarissa esillä ollut teos katosi näyttelyn seinältä syyskuun lopussa.
Löysin tapauksesta jutun Helsingin Sanomien verkkosivuilta. Siinä taiteilija kertoo: ”Tavallaanhan se on pienellä ja kierolla tavalla imartelevaakin. Mutta samalla, kun varkaus ei ole omaan arvomaailmaan kuuluva toimintatapa, niin ajattelen, että se oli aika moukkamaista”.
On vaikea kuvitella, mitä varas taideteokselle voi tehdä. Koska rakastan taidetta, kuvittelen varkaankin rakastavan. Ehkä teos tuottaa nyt iloa varkaan omalla seinällä (tai ehkä se on mennyt lahjaksi jollekin, kun on ollut vain kolme päivää aikaa keksiä jotakin hienoa). Ja ainahan on toivo, että varas tajuaa tekonsa ja palauttaa taiteen tekijälle.
Sanni Ojala
Jos tekijä on nähnyt somessa ilmoituksia varastetusta teoksesta, se tuskin ilmestyy kenenkään tavanpulliaisen seinälle.
Kulttuuri-iloa
Jos taidetta ei varasteta, rikotaanko sitä? Se on ikuisuuskysymys, johon etsitään vastausta jääkiekkokaudesta toiseen.
Nyt kiipeilijöiden suosimalle Havis Amandalle on suunniteltu terässuojus, jonka voi nostaa sen ympärille, kun ilmassa on juhlan uhkaa. Yle haastatteli verkkouutiseensa projektipäällikkö Lasse Toivasta, joka kertoi tarkemmin, milloin suoja on tarpeen: ”Suojaa käytetään kansanjuhlissa, joissa on odotettavissa, että Mantan päälle kiivetään. Esimerkiksi Jääkiekon MM-kisat, Euroviisuvoitot ja muut isot saavutukset urheilussa ja kulttuurinalalla”.
Kulttuurialan nostamisen esiin tässä yhteydessä riemastuttaa. Pohdin, milloin olisi hyvä hetki hypätä suihkulähteeseen ja kiipeillä veistoksen syliin. Kun suomalainen taiteilija voittaa jonkin palkinnon? Kun museot tekevät taas uusia kävijäennätyksiä? Tosi hyvä hetki olisi ollut Ateneumin Edelfelt-näyttelyn päättyessä, mutta Havis Amanda on parhaillaan huollossa.
Yle.fi
Suunnitelman tavoitteena oli kaupunkikuvallisesti tyylikäs rakenne, jota pitkin ei pysty kiipeämään patsaalle.
Vihaako varas taidetta?
Olin kirjoittamassa, että Havis Amandan varastamista ei sentään tarvitse pelätä. Sitten törmäsin Aamulehden ja Helsingin Sanomien uutisiin eri kaupungeista varastetuista julkisista pronssiveistoksista. Tampereella Pyynikiltä katosi noin puolikas Lauri Viidan muistomerkistä, ja Nekalasta vietiin kokonainen Kalapoika-patsas.
Lohdutonta. Kaikkien kriisien keskelläkin tämä tuntui hirveältä ja lopulliselta. Jotkut vievät julkisen taiteen kaupungeista ja todennäköisesti yrittävät myydä metallin eteenpäin, eikä teoksia koskaan saada takaisin.
Uutisen jälkeisenä yönä mieleni loi kauhukuvan, jossa Tampereella ei ole enää ainoatakaan taideteosta, ja Havis Amandakin uhkaa kadota heti kun se palautetaan paikalleen. Aamulla oli lähdettävä katsomaan, onko kaupungissa vielä patsaita. Ennustin näkeväni poikki rälläköityjä veistoksia ja tyhjiä jalustoja, mutta keskustan teokset olivat aloillaan.
Tätä kirjoittaessani poliisi ilmoitti ratkaisseensa rikoksen. Tiedotteen voi lukea poliisi.fi-sivulta. Tiedote kertoo, että teoista epäillään kahta henkilöä, jotka ovat myöntäneet osallisuutensa rikoksiin. He ovat käsitelleet patsaita ja niiden osia siten, ettei niiden alkuperä olisi heti nähtävissä.
Poliisi.fi
Rikoksia ei siis kenenkään näkökulmasta voi katsoa kannattaviksi kenellekään asianosaisista. Ei myöskään tekijöille.
Poliisi tiivistää: ”Rikoksia voi kuvailla tyhmän rikoksen ylistyslauluna. Kulttuurihistoriallisesti korvaamattomia ja jo materiaalisesti satoja tuhansia euroja maksavia patsaita on vahingoitettu leikkaamalla ja siirtämällä vain vähäisen, muutaman sadan keräysmetallista saatavan euron johdosta. Patsaiden siirtämiseen ja pilkkomiseen on mitättömän hyödyn lisäksi käytetty lukemattomien tuntien työmäärä.”
Rikosten ratkeaminen tuo helpotusta, ja samalla kiitän poliisia tiedottamisen tavasta: tämä rikoksen muoto ei ole taloudellisesti kannattava, älkää ryhtykö tähän. Siitä huolimatta pieni pelko jäi. Mitä joku edellä, sitä toiset perässä, vai miten se menee? Jään jännittämään patsaiden turvallisuuden puolesta.